Kuoleman oppipoika

11. luku

A/N: Terveisiä aurinkoisesta Espanjasta! Tässä olisi uutta lukua, toivottavasti pidätte!

Olin kotona vasta kun pimeys oli jo laskeutunut. En sanonut Kuolemalle mitään vaan paukautin oven hänen edestään kiinni. Isä ja Markus tervehtivät olohuoneesta ja vastasin mahdollisimman pirteästi, sillä en todellakaan kaivannut heidän huolen sävyttämiä kysymyksiään.

Lysähdin sängylle ja pyörittelin puhelinta käsissäni. Pitäisikö minun laittaa viestiä Aateelle ja kysyä kuinka hän voi vai ottaa Kuoleman neuvosta vaarin ja hylätä Aate?

Aate oli tukenut minua ja ottanut kotiinsa kyselemättä, kun minulla ei ollut muuta paikkaa minne mennä. Minä korvaisin hänelle kaiken minkä voisin. Ja aloittaisin viestistä.

Moi! Miten voit? Olen niin pahoillani että jouduin lähtemään

Tuijotin viestiä, vedin syvää henkeä ja lähetin sen, jonka jälkeen kiiruhdin suihkuun, jotta en jäisi hermostuneena odottamaan vastausta, jota ei todennäköisesti kuuluisi. Veden valuessa kehoani pitkin, mietin kaikkea mitä Kohtalottarien luona oli tapahtunut. En tiennyt mitä ajatella. Koko maailmankatsomukseni oli musertunut. Iiris oli aina vakuuttanut minulle, että maailma oli syntynyt alkuräjähdyksessä ja elämä oli vain evoluution tulosta. Oli niin paljon kysymyksiä, joihin en ollut tajunnut kysyä vastausta. Mistä kolme naista olivat tulleet? Miten ensimmäinen sielu oli luotu? Missään ei ollut enää pienintäkään järkeä. Olin ajatellut Kuoleman vain olevan, tulleen tyhjyydestä ja luoneen omat säännöt. En halunnut myöntää, että ymmärsin ehkä astetta paremmin Kuolemaa. Se ei silti oikeuttanut kaikkea sitä mitä hän oli tehnyt ja sanonut. Hän oli uhkaillut Aateen isällä.

Minun oli tehtävä jotain. Aateen oli nähtävä isänsä vielä kerran ja saatava sovittua asiat hänen kanssaan ennen kuin oli liian myöhäistä. Keksisin vielä keinon.

Puettuani yöpuvun päälleni näin valon vilkkuvan puhelimessani ja kiirehdin äkkiä katsomaan viestini. Aate oli vastannut.

Ihan ok. Ja ei se mitään, ymmärrän.

Tiesin, ettei Aate ollut okei. Ja tiesin satuttaneeni häntä.

Haluatko jutella?

Vastaus tuli lähes heti.

Taidan vain käydä nukkumaan.

Huonosti nukutun yön jälkeen tuntui mahdottomalta nousta pehmeän kutsuvasta sängystä, joka vain muutamaa tuntia aikaisemmin oli tuntunut vankilalta. Vaihdoin treenivaatteisiini ja astuin portista hämärään metsään, jossa Jian Liu jo odotti.

"On rikos, että treenaamme lauantaisinkin, mestari", mutisin, kun Jiun Liu heitti minulle harjoittelukeppini.

"Kuolema ei lepää viikonloppuisinkaan."

"Sen olen ainakin oppinut", tuhahdin.

"Hienoa, että jotain", Jian Liu sanoi. "Nyt lämmittely."

Lämmitellessämme minulla oli aina tekoviikate kädessäni. Juoksimme aina muutaman kilometrin ja oli ihana huomata, etten enää lysähtänyt maahan vetelänä makaronina juostuani hetken aikaa. Lyönteihini oli tullut voimaa, enkä joka kerta ollut rähmälläni Jian Liun iskiessä heikkoihin kohtiini.

Jian Liu nyökkäsi hyväksyvästi tunnin päätteeksi.

"Olet kehittynyt huomattavasti."