Kuoleman oppipoika

15. luku

Seuraavat päivät harjoittelin tiiviisti Jian Liun ja Kuoleman kanssa. Porttini olivat edelleen hataria ja kestivät aina muutaman sekunnin auki sillä väsyin helposti. Paranin kuitenkin joka yrityksellä. Jian Liun kehui minun kehittyneen huomattavasti viikatteen saamisen jälkeen joka osa-alueella. Harmaa pilvi silti varjosti ajatuksiani. Yritin olla miettimättä sieluja tai Aatea, mutta aina päivän hiljaisina hetkinä löysin itseni ahdistuksen aalloista.

Kuolema oli antanut minulle vapaapäiväksi, sillä olin saanut tehtyä portin niin hyvin, että olin matkustanut pitkän matkaa ja voisin nyt harjoitella itsekseni. Hän oli jopa kertonut riimusta, jonka avulla saisin kutistettua viikatteeni, jolloin sitä olisi helpompi kuljettaa ympäriinsä elävien kuolleiden varalta.

Makasin sängylläni selaten riimukirjaa yrittäen löytää Kuoleman kuvailemaa merkkiä. Kaksi viivaa lähekkäin toisiaan, toinen toista lyhyempi. Ei pitäisi olla liian vaikea. Kuolema oli kuitenkin vannottanut minua katsomaan kuvan kirjasta, sillä sen täytyi olla tarkka kopio. Viimein löysin merkin ja kaiversin sen oitis viikatteeseeni. Olisi paljon helpompi piilotella pientä tikkua kuin yli puolentoista metrin korkuista karahkaa.

Toimintaperiaate olisi samanlainen kuin porttia luodessa. Oli helppoa ohjata pimeys oikeaan kohtaan viikatetta ja antaa energioiden tehdä taikansa. Uusi riimu vaikutti erilaiselta, sitä koskiessani tunsin outoa väreilyä, kuin aaltoja. Viikate kutistui kädessäni kunnes se oli vain kämmenen kokoinen. Hymyilin. Kuka olisi ikinä uskonut, että oppisin käsittelemään taikuutta. Asiaa, jota ei pitänyt edes olla olemassa. En ollut varma, oliko taikuus oikea termi kuvailemaan asioita mitä tein. En ollut mikään myyttien noita. Mutta hallitsin silti jotain selittämätöntä. Pystyin teleporttautumaan. Kutistamaan asioita.

Pääsisin pian näyttämään osaamiseni Iirikselle.

Suuntasin keittiöön, jossa Markus hämmensi päivällistä Rammstein taustalla soiden. Hän kääntyi ja hymyili nähdessään minut. Hänellä oli tomaattia otsassa.

"Näytät iloiselta", hän sanoi.

"Samaa voi sanoa sinusta."

Markus kohautti kulmiaan.

"Tänään on kaunis päivä. Ja perjantai. Et ikinä usko mitä-"

Katseeni kiinnittyi mikron päällä lepäävään vihreäpilkulliseen pakettiin ja jähmetyin. Sydän hakkasi kovempaa. Nappasin paketin posket helottaen. Mitä se teki täällä?

"Markus", keskeytin hänen paasauksensa työkaveristaan, joka oli erehtynyt varastamaan hänen voileipänsä töissä. Hän kääntyi katsomaan minua kulmat koholla. "Mistä sinä tämän sait?"

"Oh. Joku poika toi sen pari päivää sitten. Unohdin ihan kokonaan."

Pystyin vain tuijottamaan pakettia. Miksi Aate oli kokeillut onneaan toistamiseen?

"Onko kaikki hyvin?"

"Joo on. Kiitti", mutisin ja ryntäsin omaan huoneeseeni. Miksi Aate teki näin minulle? Olin koko viikon yrittänyt pitää hänet pois ajatuksistani ja vältellä häntä koulussa parhaani mukaan. Revin paketin auki ja toivoin sen sisältävän jonkun laimean saippuasetin, joka osoittaisi, ettei hän oikeasti tiennyt minusta mitään ja oli hätäisesti ostanut ensimmäisen lahjasetin mikä tuli vastaan.

Mutta ei. Viisi täydellistä Da Vinci -pensseliä, jotka olivat aivan liian kalliita. Olin puhunut ainoastaan kerran, miten kovasti halusin edes yhden kokeiltavaksi. Hän oli kuunnellut ja ostanut viisi. Halusin tuhota siveltimet. Unohtaa kuka ne oli antanut. En ansainnut tätä.

Mitä tekisin? Parasta olisi olla reagoimatta ollenkaan.

Ei. Laittaisin viestiä.

Sanoisin sen päin hänen naamaansa. Miten tyhmä hän oli.