Kuoleman oppipoika

18. luku

Säpsähdin hereille sateen paiskautuessa aggressiivisesti ikkunalasiin. Hieroin silmiäni, jotka olivat unihiekasta muurautuneet umpeen. Paljonko kello oli? Tihrustin seinäkelloa, joka näytti yhdeksän. Aamulla vai illalla? Nousin varovasti istumaan, sillä pienikin liike sai kivun sävähtämään kehoni läpi. Joka paikkaa särki ja tunsin oloni voimattomaksi. Ajatukseni olivat sumeita. Teki mieli oksentaa.

"Miten voit?" Kuolema seisoi keskellä huonetta, mutta hänen yhtäkkinen ilmestymisensä ei saanut minua säikähtämään, vaan tuijotin häntä ilmeettömänä. Miten hän luuli, että voin? En saanut edes kättä nyrkkiin, niin voimaton olin.

"Miksi hermostuit?" Kuolema kysyi hetken kuluttua, kun en vastannut. Epäröin hetken. Mistä olinkaan hermostunut? Miksi Kuolema oli tullut käymään? Ai niin. Kipu koveni.

"Näin äitini", sain sanottua karhealla äänellä.

"Äitisi?"

"Hän on itsekäs lehmä, joka työskentelee Elämälle." Viha tuli jostain syvältä, se täytti koko väsyneen kehoni, mutta se oli poissa yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. En jaksanut pidellä tunteesta kiinni.

"Mitä?"

"Joo. Että sellaista." Tuijotin käsiäni kuin niistä nousisi taas savua. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Olin tyhjä. En tuntenut pimeyttä. Se sai minut yksinäisemmäksi kuin mitä olin sen kanssa.

"Elämä on siis-"

"Palkannut äitini saadakseen minut hänen puolelleen. Siinä hän teki kuitenkin ison virheen." Oi, miten halusinkaan olla vihainen, raivota sydämeni pohjasta, mutta en kyennyt siihen.

"Minä tapan hänet", Kuolema murisi. "Harmi, ettei hänellä ole sielua."

"Eikö oikeasti?"

Kuolema kohautti olkiaan. "Ilmeisesti hänellä on jonkinlainen kipinä. Ihan sama, kenelläkään, jolla on sielu, ei tee mitään sellaista."

"Ai yritä manipuloida puolelleen? Kuule-"

Kuolema pyöritteli päätään.

"Et tiedä mihin se nainen kykenee. Eilenkin hän-", Kuolema kuitenkin pudisteli päätään, mutta kiinnostukseni oli kuitenkin herännyt, vaikka kehoni halusikin vain vaipua takaisin sänkyyn nukkumaan.

"Mitä eilen tapahtui? Lopetit harjoituksetkin."

"Älä sitä mieti. Elämä vain... Äh, älä mieti sitä nyt. Älä mieti mitään. Lepää. Purkaus vie kaikki voimat."

Silmäluomeni tuntuivat painavan aivan liikaa. Minulla oli vielä kysyttävää. Halusin tietää, mitä oli käynyt. Mitä Elämä oli tehnyt?

"Älä ajattele äitiäsi. Tai Elämää", Kuolema sanoi. "Ja pysy sängyssäsi ainakin tämä viikko. Jutellaan sitten."

"Koko viikko?"

"Purkaus heikentää vastustuskykyä ja olet altis vaikka rutolle."

Naurahdin, mikä sattui.

"Ei ruttoa ole ollut Suomessa pitkään aikaan. Moneen sataan vuoteen."

"Ai. Ihan sama. Pysy sängyssä."

Rojahdin tyynylle. Ajatukseni olivat enää pelkkää mössöä ja joka kohta kehossani tykytti. Halusin nukkua, nukkua siihen asti kunnes maailma oli hyvä ja voisin olla onnellinen. Maailma, jossa kenenkään ei tarvitsisi surra menettämiään rakkaita, missä kenenkään ei tarvitsisi pelätä Kuolemaa.

"Ku-kuolema", sain sanottua, vaikka kieleni tuntui elottomalta ja huulien liikuttelu oli raskasta. "Kadutko sinä koskaan?"

"Mitä?"