Kuoleman oppipoika

30. luku

Ovi aukeni, hahmo pysähtyi eteeni. Miksi se pysähtyi? Miksi se ei liikkunut eteenpäin, pelastamaan näiden ihmisten henkiä, jotka eivät kuolleet?

"Hei, Friia."

Ei. Ei häntä. En pystyisi tähän, en nyt, en koskaan.

"Friia."

"Mitä sinä haluat?" Hänen voisin antaa kuolla.

"Tulin... tulin katsomaan kuinka poikani voi."

En kyennyt vastaamaan. Miksi äitiä muka kiinnosti miten Nooa voi? Oliko Elämä lähettänyt hänet?

"Hänen onnettomuutensa oli tänään. Mutta sinä pelastit hänet."

Pelastinko? Pelastinko todella? Sillä hetkellä tunsin itseni vain tappajaksi, petturiksi ja pelkuriksi. Siirsin katseeni hitaasti äidin kasvoihin.

"Haluatko tulla mukaani katsomaan häntä? Vai oletko jo nähnyt hänet?"

Pudistin hitaasti päätäni. Äiti ojensi kättään, tartuin siihen, hän nosti minut pystyyn. En sanonut mitään seuratessani häntä käytävän perälle, ohi Iiriksen huoneen, josta kuulin huudot. Ne olivat kuin puukoniskuja, uudelleen ja uudelleen.

Nooan huone oli hiljainen. Hän nukkui rauhallisesti koneisiin kiinnitettynä. Hänen kylkensä oli ommeltu kasaan. En uskaltanut lähestyä häntä, entä jos hän menisi rikki? Äiti veti kuitenkin penkin sängyn viereen, tuosta vain.

"Teillä molemmilla on ollut raskas päivä. Muutama tikki ei tekisi sinullekaan pahaa."

En vilkaissutkaan äitiä, kun hän puhui. Tuijotin vain Nooaa. Paljonko hän muistaisi? Mitä hän tekisi? Hänellä ei ollut enää kohtaloa. Entä jos Kuolema ei huomaisi häntä viikkoihin, hän vain huutaisi apua, eikä kukaan voisi tehdä mitään. Ja se olisi minun syytäni. Olo oli kuin löysässä hirressä.

"Sinä pelastit hänet", äiti sanoi taas. En pelastanut. En ollut pelastaja, minä aiheutin vain kuolemaa ja kärsimystä. Se oli kohtaloni, vaikka kuinka yritin estää.

"Mitä sinä haluat minulta?" kysyin. Miksi äiti oli täällä? Mitä hän halusi?

Hän veti syvään henkeä. Hetkessä hän oli muuttunut niin kamalan haavoittuvaiseksi, kuin joku olisi tullut ja sohaissut tyyntä lammen pintaa.

"Tämä on viimeinen kerta kun koskaan näemme. Elämä siirtää minut toisiin tehtäviin. Halusin... halusin nähdä teidät vielä kerran."

Tuijotin häntä.

"Mitä sinä yhtäkkiä välität?" kysyin. Äitihän oli osoittanut, ettei häntä kiinnostanut. Hän oli pelkkä kylmä akka. Leikkikö hän vain tunteillani? Manipuloi minut uskomaan, että osa hänestä vielä välitti?

"Minä..." Äiti veti syvään henkeä. "Kun tapasin Elämän, pyysin häntä loitsimaan negatiiviset tunteeni pois. Sen takia en kaivannut teitä. Sen takia pidin entistä elämääni niin paljon kauheampana kuin... kuin mitä minulla nyt on. Totta kai lähdin, koska olin ansassa kotonani, mutta... mutta olisin varmaankin tullut takaisin jos... jos en olisi törmännyt Elämään."

Äiti kuulosti normaalilta. Ihmiseltä, jolla oli tunteet. Katumusta.

"Isku päähän taisi viedä loitsulta pahimman terän." Hän naurahti, mutta vakavoitui saman tien. "Anna anteeksi. Kaikesta."