Kuoleman oppipoika

23. luku

A/N: KOP on saanut viime aikoina extra paljon kommentteja, ääniä ja uusia lukijoita, kiitos paljon kaikesta! <3 Annatte uutta intoa! Ja viimein, uutta lukua! Tämä onkin hiukan erilainen, sillä kertojana toimiikin Friian sijaan Aate! Mietin pitkään kuinka toimin asian suhteen, mutta tämä tuntui luontevimmalta ja parhaimmalta vaihtoehdolta tuoda asioiden taustoja ja Aaten hahmoa muutenkin paremmin esille. Toivottavasti tykkäätte luvusta ja aukaisee hiukan muodostunutta vyyhtiä! 

Friia oli kauhuissaan, näin sen hänestä, aistin sen hänestä, enkä voinut sille mitään. Hän juoksi pois, enkä voinut kuin jäädä siihen, yrittäen käsitellä kaikkea Emmin kertomaa. Kuulostin psykopaatilta. Ei se voinut olla minä, Emmi valehteli, Emmi varmaan nyt nauroi muiden kanssa paskaisesti. Mutta ei, Emmi ei ollut sellainen, tiesin sen liian hyvin. Miksi olin tehnyt niin, ajanut vain kaikki tiehensä? En minä ollut sellainen. Enhän?

Raahasin itseni kuvaamataidon tunnille, jossa tuhersin yksin hiljaa paperille muiden täyttäessä tilan melulla. Halusin huutaa. Tiesikö heistä kukaan kuka minä olin? Voisiko kukaan kertoa mitä olin tehnyt? Vastausten sijaan olin saanut vain lisää kysymyksiä. Ehkä minä olin vain liian sekaisin. Ehkä olin vain hiljalleen menettämässä todellisuudentajuni. Ehkä tämä hetki ei ollut edes totta, ehkä olin vieläkin nukkumassa, ehkä eilistä ei edes tapahtunut-

Ei. Älä ajattele sitä. Eilinen oli todellinen. Kaikki Friian kanssa oli todellista.

Se oli ollut pelottavaa. Pelottavinta mitä olin koskaan tehnyt. Pidellessäni Friiaa, miettien kuinka voisin viedä hänen kipunsa pois. Hänen rauhoituttuaan olin tajunnut kuinka lähellä olimme ja olin ollut niin tietoinen itsestäni, muistanut jokaisen virheen kehossani ja kasvoissani, miettien kuinka koskaan olin päätynyt siihen. Kuinka paljon, kuinka kauan, olin halunnut tehdä sen, mutta aina jänistänyt pelon hyökyaallossa, miettien jos olinkin tulkinnut kaiken väärin. Sitten olinkin uinut vastavirtaan, päättänyt yrittää. Ja se oli ollut ihanaa.

"Hei, Kozlov", vastapäätäni istuva Marko hörähti. Hän oli entisiä kavereitani. Mitä asiaa hänellä nyt oli? Emme olleet vaihtaneet sanaakaan ainakaan viimeiseen kahteen kuukauteen.

"Mitä?"

"Näytät tyhmältä kun hymyilet."

"No, hyvä, että vain hymyillessäni, koska sinä näytät tyhmältä aina", murahdin ja poika hiljeni. Virnistin ja palasin piirustukseni pariin. Tuntui hyvältä välillä puolustaa itseään.

Koulupäivä tuntui vievän ikuisuuden ja huoli Friiasta kasvoi. Olinko pelästyttänyt hänet niin perusteellisesti, että hän oli lähtenyt koulusta? Olisi pitänyt mennä puhumaan Emmille ja muille ilman häntä. Olisi pitänyt tietää, ettei se voinut olla mitään hyvää.

Kotona laitoin viestiä, mutta hän oli kipeä. Tai ei halunnut nähdä. Mitä voisin tehdä? Oliko kaikki mennyt hetkessä näin pieleen? Kirosin hiljaa idioottimaisuuttani. Pääsisinpä vuoden taaksepäin, jotta voisin motata itseäni, koska selkeästi olin korkeimman luokan idiootti.

Istuin sängyllä tietämättä mitä tehdä. Äiti oli lähtenyt Donnan kanssa jonnekin, joten edes se ei ollut lievittämässä pahinta ahdistusta. Tuijotin vain suoraan eteeni, peläten näkökenttäni reunoja, joissa varjot vaanivat. Halusin ulos asunnosta, mutta en tiennyt minne. Ihmisten katseet tuntuivat ahdistavilta, tuomitsevilta, kuin he tietäisivät minusta jotain, mitä minä en. Se oli naurettavaa. Kukaan tuskin katsoi minua kahdesti, mutta rationaalinen ajattelu oli täysin turhaa.

Kysyin Otolta mitä hän oli tekemässä, sillä pieni Otto-annos oli paikallaan. Hän sai oloni aina paremmaksi eikä hänen tarvinnut edes yrittää. En ymmärtänyt kuinka hän pysyi niin kasassa kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Kunpa olisin kuin hän. Kateus riipi sisuksiani aina kun näin, miten luontevasti Otto oli Friian kanssa ja minä kykenin lähinnä vain änkyttämään.