Jami

2. Ihan hiton positiivinen

Matias

Kaikki vihas maanantaiaamuja. Se ei ollut vaan joku Suomen juttu, vaan maanantaita vihattiin syvästi ympäri maailmaa. Kai se johtu siitä että se pisti lopun viikonlopulle ja oli karu paluu arkeen. Maanantai oli se jota syytettiin kun piti raahautua krapulassa töihin, kun ei voitettu Lotossa taaskaan sitä miljoonaa ja kun vaimo petti. Kaikki paha tapahtui aina maanantaisin.

En mäkään maanantaista pitäny, mutta en nyt vihannutkaan. Oikeestaan mä en vihannut melkein mitään. "Viha" oli musta niin vahva sana, että välttelin sen käyttämistä. Jotenkin mä koin ettei mulla ollut oikeutta ajatella että mä vihaisin maanantaita, koulua, ärsyttäviä opettajia tai kuudelta heräämistä. Mun faija oli aina sanonut, että ihmisillä on parempia ja todellisimpia syitä vihata kuin mun syyt, ja se oli oikeessa.

Kaiken kaikkiaan mä pyrin nykyisin suhtautumaan elämään vähän eri vinkkelistä kuin yläasteella. Sillon mulla oli mennyt ihan liian lujaa, eikä mikään ollut kiinnostanut oikeastaan ollenkaan. Mulla oli paljon pahempi murrosikä kun mun isosiskolla Vilmalla ja mun vanhemmat oli ihan hukassa mun kanssa. Vasta luokalle jääminen herätti mut todellisuuteen ja siihen että ei helvetti, mun piti oikeesti käyä peruskoulu loppuun.

Nyt mä olin lukiossa toista vuotta ja harvinaisen motivoitunut. Mä uskoin tietäväni mistä se johtui.

Yläasteella mulla oli ollut kamalasti patoutunutta energiaa ja turhautumista kaikkeen, joka oli purkautunut huonona käytöksenä, kapinointina ja jatkuvana rajojen kokeilemisena. Kun mä olin sitten huomannut ettei se pidemmän päälle oikein toiminut, olin löytänyt toisen vähän rakentavamman keinon purkaa paineita.

Kun mä juoksin, olin immuuni kaikelle. Mikään ei sillon saanu mua kiinni, mikään ei koskettanu mua enkä mä ollut vastuussa mistään tai kenestäkään. Varsinkin metsässä juostessani en voinut keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen, mihin seuraavaksi jalkani pistäisin. Kerran mun ajatukset oli lähteny harhailemaan kesken juoksulenkin, jolloin mä olin kompastunut seuraavaan juureen ja lentänyt rähmälleni neulasten sekaan. Siitä kerrasta mä opin enkä toistanut samaa virhettä uuestaan.

Me käytiin suunnistamassa mun frendin Patrickin kanssa aina silloin tällöin. Se oli ainut mun kaveri kuka pysy mun tahdissa. Mun serkku Markus ei oikeen välittänyt juoksemisesta ja sen kanssa me käytiin kuntosalilla.

Kun mä kiiruhdin treenikassi olalla kohti luokkaa, mun ajatukset oli jo seuraavassa tunnissa. Liikunta nollas mun ajatukset ja latas akut täyteen. Mä en kokenut että tanssiminen oli mitenkään mun vahvuus, mutta mä uskoin että vanhojen tansseihin olis ihan kiva harjotella. Mä olin joskus soittanut pianoa ja rumpuja, joten rytmitajua mulla kyllä olisi.

Kaikki muut mun kaverit oli käyneet filosofian ekan kurssin jo ykkösvuonna, mutta mun lukkariin se ei ollu mahtunu. Niinpä mä rynnistin luokkaan kaikkien ykkösten keskelle ja etin vapaita paikkoja.

Niitä oli runsaasti ja mä kävin melkein jo istumaan eturiviin, kun sitten huomasin luokan takaosassa tutun hahmon.

Jami Uoti nojas leukaansa kämmeneensä ja katteli ikkunasta ulos. Sillä oli rööki korvan takana, huppu päässään ja se oli pukenut ylleen tummansinisen neulepaidan. Nenällään sillä oli ne suuret, sirot silmälasit jotka mä olin nähnyt sillä monta kertaa.

Mä seisahduin hetkeksi paikoilleni. Muistin lauantai-illan, kun mä olin poiminut sen kyytiin maantien varresta. Ulkona oli ollut sillon ihan hiton kylmä ja Jamin naama oli ollut ihan veressä. Se oli vaikuttanut tosi hämmentyneeltä ja levottomalta, mutta tullut silti kyytiin. Patrick oli heti kettuillut sille mutta saanut aika hiton viiltävästi takas. 

Jostain syystä Jami kiehto mua. Mä halusin tutustua siihen, olin halunnut jo lukion ekalta lähtien. Sillä ei vaikuttanut olevan kamalasti kavereita, mutta toisaalta se näytti viihtyvän hyvin yksinkin. Ja kyllä se tuli toimeen kaikkien kanssa. Mä olin nähnyt sen monta kertaa juttelemassa ihmisille ja jopa hymyilevän.