Jami

8. Kukkaan puhjennut ihastus

Matias

"Mutta jos ne olis lopettanu tän sarjan tekemisen siihen viidenteen kauteen, se olis loppunu aivan uskomattoman ärsyttävästi", Sanni selitti ja mun oli pakko nyökätä. "Totta. Mutta ehkä tää sarja olis silti parempi."

Sanni irvisti ja heitti mua tyynyllä. "Supernatural on aina hyvä, koska Castiel."

"Sä ja sun Castielis", tuhahdin ja laitoin sarjan taas pyörimään. Sanni rutisti tyynyä sylissään ja kipristeli varpaitaan hermostuneena. Kello oli jo kymmenen, kun me istuttiin yöpaidoissa olohuoneessa ja katottiin varmaan kuudetta kertaa Supernaturalia alusta alkaen. Me oltiin ehditty neljänteen kauteen, joka oli Sannin suosikki.

"Monelta mutsi ja faija sano tulevansa?" Sanni kysyi ja mä kohautin olkiani nojaten tyynykasaan. Telkkari loi vaihtelevia varjoja olohuoneeseen ja sai nurkat näyttämään normaalia syvemmiltä.

"Eiköhän ne tuu vasta yöllä", mietin ja Sanni vilkas mua. Se näytti ikäistään nuoremmalta ilman meikkiä ja hiukset suihkun jälkeen kosteina. "Okei. Haluutko sä käyä sitten sammuttamassa sen valon?"

Mä katsahdin Sannia ja nyökkäsin. Se hymyili mulle aavistuksen ja keskittyi taas sarjaan.

Sannilla oli ollut nuorempana ihan kamalia painajaisia joka yö. Mä olin usein herännyt sen paniikkikohtauksiin ja siihen, kun mein vanhemmat juos yläkertaan ja rauhotteli Sannia niin kauan että se pystyi nukahtamaan uudelleen.

Niistä painajaisista lähtien mutsi oli pitänyt pientä vaaleansinistä valoa päällä sen huoneen nurkassa. Ei Sanni siitä kavereilleen kertonut, mutta se ei johtunut siitä että se häpeäisi sitä. Mä uskoin sen johuvan siitä, että painajaiset oli sille jotain niin henkilökohtaista ja herkkää, ettei se halunnut altistaa itteään arvostelulle, ei niiden suhteen.

Mä nousin seisomaan ja Sanni kysyi laittaisko se pauselle. Mä pudistelin päätäni ja kävelin hiljaisessa talossa keittiöön. Joskus - tai no aika useinkin - mä toivoin että meillä olis lemmikkejä. Kissa tai koira, tai miksei vaikka pupu. Mä kaipasin eloa meidän suureen ja kolkkoon taloon. Ehkä se sitten tuntuisi enemmän kodilta.

Mä otin kupin kaapista ja vilkaisin sohvalle, missä Sanni oli käpertyneenä vilttiin. "Otatko sä kaakaota?"

Sanni nyökkäsi, mutta piti katseensa tiukasti telkkarissa. Mä otin sille vaaleanpunasen muumimukin ja kaadoin siihen maitoia. Kun ootin että mikro lämmittäis maidot, nojasin selkääni saarekkeen kylmään marmoriin ja nostin kädet puuskaan.

Mutsi ja faija oli joissain illanistujaisissa, joihin mua ja Sannia ei luojan kiitos oltu kutsuttu. Mä vietin paljon mieluummin iltaa kotona kahdestaan mun pikkusiskon kanssa kuin istuisin puku päällä joillain hienoilla kutsuilla ja hymyilisin. Siellä mä olisin mutsin ja faijan palkinto, jokin saavutus elämässä mitä ne halus esitellä muille. "Kattokaa, tässä on meiän poika. Se on parempi kuin teiän poika." Niin se meni. Lapsista puhuttiin kuin autoista, taloista tai veneistä. Liikemaailmassa lapset oli kuin esineitä, joita vertailtiin keskenään.

Sanni inhos sitä melkein enemmän kuin mä. Mä muistin, kuinka Markuksen ja Alinan kummitäti oli katellut Sannia ja Alinaa vierekkäin, ja kehunut Alinaa varsinaiseksi missiksi ja Sannia hieman liian pyöreäksi. Sanni oli lähtenyt juhlista itkien pois, ja mä olin raivostunut sille vanhalle kurpalle ihan tosissaan. Sanni ei todellakaan ollut pyöreä, mutta ei vaan ihan yhtä hoikka kuin Alina.

Mä olin aina ollut se melkein ärsyttävän suojeleva isoveli. Sanni hoki mulle aina ettei mun tartteis huolehtia, ja että se pärjäisi kyllä. Toki mä tiesin että se pärjäsi - olihan se ihan älyttömän fiksu ja järkevä. Silti mä en mahtanut mitään sille, että mun teki mieli ryhtyä väkivaltaseks jos joku kehtas haukkua tai satuttaa sitä.