Jami

9. Ollaan vaan jotain

Jami

Olinhan mä nyt ihan hiton impulsiivinen. Mä olin suudellut Matias Haikalaa sen huoneessa heti sen jälkeen kun se oli neuvonut mua matikassa. Se oli aika hiton uhkarohkeeta, mutta riskin arvoista.

Se hetki kun Matias ei vastannutkaan mun suudelmaan oli ollut noloin ja kamalin pitkään aikaan. Olin jo tosissani suunnitellut hyppääväni pää edellä ikkunasta ulos, mutta loppujen lopuksi siihen ei ollutkaan tarvetta.

Kun mä olin tuntenut Matiaksen kädet mun niskassa ja huulet hämmästyttävän rohkeina mun suulla, mun jalat meinas pettää. Mä muistin yhä kaikki ne tuntemukset mitä se oli saanu mussa aikaan, ja mun ihoa kihelmöi pelkästään ajatus siitä.

Lasse ei ollut vielä tullut meille vielä perjantainakaan, eikä Johannestakaan ollut näkynyt himassa. Mutsi katto jotain saippuasarjaa ja tervehti mua vaan ohimennen kun tulin koulusta ja menin huoneeseeni. Mä heittäydyin makaamaan sängylle enkä voinut lopettaa hymyilemistä.

Vain joitain päiviä sitten mä olin ollut ihan varma, että olin ollut epätoivoisesti ihastumassa pesunkestävään heteroon. Mä olin selvästikin erehtynyt. En edes muistanut milloin viimeeksi olisin suudellut yhtikäs ketään selvinpäin. Varmaa oli vain se, että siitä oli hitosti aikaa.

Matias oli kutsunut mut niiden mökille. Mä en tiennyt yhtään mitä mein välillä oli, mutta olin kiinnostunut ottamaan siitä selvää. Ehkä me edettiin liian nopeesti, ehkä ei. Joka tapauksessa mä en kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin Matiasta, sen kasvoja, kosketusta ja huulia joka puolella mun kasvoja. Mulla oli tunti aikaa pakata, joten kohottautuin ylös sängyltä ja kävelin vaatekaapilleni.

Mun huoneen ovi avautui ja mä kohotin katseeni. Mutsi nojasi ovenkarmiin huonovointisen näköisenä ja sen katse haravoi huonetta hetken ennen kuin sen silmät kohdistu muhun. "Missä Johannes on?"

Mä kohautin olkiani ja haroin hiuksiani. "En mä tiiä. En oo nähny sitä tänään enkä eilen", mutisin ja mutsi kurtisti kulmiaan. Se oli jotenkin tosi hajamielinen.
"Mulla olis sille synttärilahja", mutsi sanoi ja huokaisi syvään. Mua kylmäsi vähän. "Johanneksen synttärit on huhtikuussa."

Mutsi tuijotti hetken mun seinää ja räpäytti muutaman kerran silmiään. "Aivan. Millon sulla olikaan synttärit?"
"Tammikuussa", vastasin ja tuijotin mutsia huolestuneena. Mikä sitä vaivasi? Se oli usein sekava, mutta ei tällänen. Nyt sen katse oli tyhjä ja ontto.

"Ai. Sun isäs otti yhteyttä muhun", mutsi sanoi ihan yllättäen ja mä jännityin. Isä? Mä en ollut kuullut mun faijasta ikinä muuta kuin sen, että se oli ollut ihan kusipää, jättänyt mutsin mun syntymän jälkeen ja lähtenyt Viroon. Mun ilme oli epäuskoinen kun mä käännyin hitaasti kattomaan laihaa naista.

Mutsi nyökkäsi ja heilutteli viinilasia käsissään. "Joo. Niin. Se halus tavata sut ja Johanneksen."

Mun vatsassa kiersi ja mun oli pakko istua alas sängylle. Mutsi oli aina puhunut isästä vaan pahaa, mutta niin se puhui kaikista joista ei pitänyt. "Mitä sä sanoit sille?"

Mun sydän hakkas jännityksestä ja pelosta. Pienempänä mulla oli ollut tapana uskotella itelleni, että faija oli lähtenyt pakon edessä ja tulis vielä hakemaan mut pois. Vanhempana olin toki tajunnut, ettei se tulisi. Se oli hylännyt meidät kaikki kolme oman onnemme nojaan.

"Mä sanoin sille ettei teitä vois kiinnostaa paskaakaan", mutsi sanoi ja mun sisällä kiehahti yllättävä kiukku. "Mitä!? Sä et ees kysyny meiltä!"
Mutsi kohautti olkiaan ja joi kulaksen viiniä. "Ei mun tarvinnu. Isäs haluais vaan kääntää teiät molemmat mua vastaan", se sanoi ja naputteli hajamielisesti sormillaan viinilasia.