///
Hola, ja ihanaa että eksyit tänne <3
Ihan näin alkuun sellanen pikkujuttu, että tää tarina on itsenäinen "jatko-osa" miun toiselle stoorille, Paulalle. Ei tätä nyt kuitenkaan voi jatko-osaks kutsua, koska tän kirjan tapahtumat sijottuu vuotta ennen Paulaa. Tapahtumapaikka on kuitenkin siis sama, ja sieltä tuttuja hahmoja vilahtelee tiheään. Näin ollen: jos Paulan lukijat eksyy myös tänne niin yritetään pitää kommenttikenttä spoileri vapaana alueena (kaikki spoilaukset joutuu säälimättömän sensuurin alle <3) Kaikki spekuloinnit yms. on toki sallittuja!
En jaarittele tässä nyt yhtään enempää koska haluun päästää teiät lukemaan tätä ja herranjestas että jännitti tän julkaseminen :D
Kertokaa toki mitä piditte ja see u soon!
///
Jami
Lumeen tippu verta. Se upposi hankeen värjäten sen jäljessään tummanpunaiseksi ja kaivertaen tiensä kohti kiinteää maata. Verta tuli mun nenästä tasaisesti enkä mä edes yrittänyt tukkia vuotoa.
Pakkasta oli yli kakskyt astetta, joten veri jäätyisi melko nopeasti. Mä nojasin kyynärpäilläni polviini, jotta verta putoilisi maahan eikä vaatteilleni, tosin sillä ei ollut kamalasti väliä. Niissä nimittäin oli verta jo ennestään.
En mä ollut mikään tappelija, en todellakaan. Ekan kerran kun mua oltiin lyöty, olin mennyt ihan shokkiin ja jähmettynyt paikoilleni. Silloin kipu tuntui siltä ettei siitä pääsisi ikinä yli, mutta se nyt oli tietenkin ihan paskaa. Kaikesta pääsi yli, kunhan oli vain kärsivällinen ja vahva, niin ne sano. Vahvuuskin oli ihan paskaa. Ei kukaan oikeesti ollu vahva. Kaikki vaan esitti, mä mukaan lukien. Tosin mä olin aika paska siinä hommassa.
Mä olin vaan vähän paha suustani. Sanoin aina vääriä juttuja ihan väärissä kohdissa ja ihmiset hermostu. Eikä tää todellaakaan ollut eka kerta kun joku oli päättäny tirvasta nyrkkinsä mun naamaan ihan vaan mun sanojen takia. Harvemmin mä mitään kamalan pahaa tarkotin, mutta ihmiset oli vaan niin vitun herkkiä. Ei tarvinnut sanoa kuin yksi negatiivinen sana, niin joku oli jo repimässä pelihousujaan ja huitomassa nyrkeillään. Mä en oikein ymmärtänyt, miksi kaikki piti ottaa niin helvetin vakavasti joka kerta.
Mä kokeilin varovasti mun nenää. Luojan kiitos se ei ollu murtunu. Sillon olisin lähettäny lääkärilaskut perään, mutta ei se kyllä olis mihinkään vaikuttanut. Olinhan mä kuitenkin Uoti.
"Uodit tappelee."
"Uodit ei osaa hoitaa asioita puhumalla."
"Ai taasko siellä on joku Uoti riehumassa?"
"Ei niistä Uotien pojista tuu ikinä mitään."
"Uodit terrorisoi Mäntylaaksoa jo kolmannessa sukupolvessa, eikö tää ikinä lopu?"
"Ai se oli Uoti? No ei mikään ihme."
"Anna kun mä arvaan: joku Uoti taas."
Niin meistä puhuttiin. Musta, mun veljestä, mun enosta ja mun isoisästä. Eikä me ees oltu mitään gangstereita, meillä oli vaan ihan hiton lyhyt pinna. Tai no ei mulla ollut. Mun isoisä taas oli kuulemma ollut aika kova tappelemaan, mun enosta oli tullut ammattitason vapaaottelija ja mun broidi Johannes oli sitten ihan oma stoorinsa.
Mä vilkaisin puhelinta. Johanneksen piti tulla hakemaan mut, mutta ei sitä kyllä näkynyt. Ihan kuin mä muka yllättyisin. Se oli varmaan ihan kamoissa jossain päin Ruukinmäkeä, ryömisi aamuyöllä kotiin ja sammuisi eteisen kenkäkaappiin. Vittu. Mutsilla ei ollut autoa eikä Mäntylaakson kokoisessa pikkupaskassa kulkeneet bussit enää tähän aikaan.
YOU ARE READING
Jami
Romance"Mä kaipasin haleja, helliä ja pitkittyneitä suudelmia, sylikkäin makoilua, vierekkäin nukkumista ja ihan vain sitä että toinen oli lähellä. Mä halusin mun elämään ihmisen, jonka mä voisin tuoda kotiin häpeilemättä ja jonka kanssa mä voisin vaan mak...
