Jami

20. Rumia ajatuksia

///

Holaa! Koska ainakin miulla on viimenen lomapäivä, päätin julkaista teille uuen luvun! Samalla kiitän kaikista ihan älyttömän ihanista kommenteista, ne ihan tosissaa piristää päivää <3 Tsemppiä niille joilla jatkuu koulut/työt, mut hei kesä on tulossa!

///

Matias

Jamilla oli aivotärähdys, helvetin kipee kurkku ja sen lonkkaa aristi. Kun me päästiin himaan, se oksens pientareelle ja täris kuin horkassa. Mua pelotti sen puolesta ihan sikana ja yritin saada sen lähtemään päivystykseen. Se kuitenkin kieltäyty, käveli mun tukemana ovelle ja lähti saman tien suihkuun.

Kun mä istuin keittiön pöydän ääressä yrittäen kasata itteäni ja hillitä sisällä kytevää raivoa, huomasin käsieni tärisevän. Mä en ollut väkivaltainen tyyppi, en todellakaan. Mutta ei helvetti kun mä halusin satuttaa Johannesta. Halusin pitää sen kaukana Jamista, kaukana kaikista. Ja mä halusin pitää Jamin kaukana siitä. 

Jami oli luvannut mulle ettei enää menis sinne, mutta olihan se nyt vielä kirjoilla siellä ja kaikkea. Mutta mä en päästäis sitä sinne yksin, en enää koskaan. En nyt kun mä tiesin enemmän. 

Mun oli pakko painaa kasvot käsiin. Pulssi hakkas vieläkin kuin maratoonin jäljiltä. Kun Jami oli laittanut sen viestin, mun mielessä oli käväissy kaikki maholliset skenaariot. Olin ajanut Rapamäkeen aikamoista ylinopeutta ja kun mä olin nähnyt sen itkuiset silmät, kalpeat kasvot ja punoittavan kaulan, mä... mä olin vaan jotenkin tyhmästi kelannut että se oli mun vika. 

Ei se tietenkään ollut. Enhän mä tiennyt minne Jami oli mennyt enkä sitä, millainen Johannes osas olla. Mutta silti... Mulla oli ihan älyttömän paha olo Jamin puolesta ja teki mieli oksentaa, vaikkei oksettanut. Jotenkin mun kroppa oli yhä jossain taistele tai pakene tilassa, eikä ajatukset kulkeneet kunnolla.

Automatkalla mä en ollut ajatellut mitään muuta kuin sitä, mitä mä tekisin jos kohtaisin Johanneksen kylillä. Jos mä voisin kävellä sen ohi käymättä käsiksi siihen, voisin taputtaa itteäni selkään. 

"Jos sä meet sinne niin tää oli tässä."

Jamin sanat kaiku aavemaisina mun mielessä. Oliks se ollu tosissaan? Olisko se oikeesti jättäny mut jos mä olisin menny sinne? Mä muistin sen hätääntyneen ja epätoivoisen katseen kun mä kävelin sateeseen kokoamaan ajatuksiani. Mä olin halunnut tehä jotain konkreettista, hoitaa ongelmat pois tieltä. Se esti mua, piti mut aisoissa.

Kuinka kauan se oli joutunu kestämään tollasta? Kuinka kauan se oli joutunu pitämään ittensä kasassa? Miksei se ollu kertonu kellekään, vaikka lastensuojeluun tai poliisille? Kuinka kukaan ei ollut tajunnut?

Kuinka mä en ollut tajunnut?

Vittu mä olin idiootti. Olin nähnyt sillä mustelmia ja jopa arvannut että se valehteli, mutta jättänyt asian siihen. Ehkä ne tuli jostain harrastuksesta?  Niin mä olin uskotellut itelleni. Se kyllä kertois jos kyse olis jostain vakavasta. Kuinka ihminen pystyi olemaan niin idiootti? Mä tiesin ettei Jami harrastanut mitään mistä tulsi mustelmia.

Mua itketti ja sillä hetkellä mä vihasin itteeni. Olinko mä koskaan ees kysyny Jamilta, millasta sillä oli kotona? En varmaan ainakaan tarpeeks usein. Helvetti. Mä olisin voinut tehä jotain. Olisin voinut kuunnella, tukea sitä, tehdä sille selvääkin selvemmäksi että se vois asua mun luona. Nytkin se oli ollut aina hetkiä kotonaan. Oliko sitä satutettu niinäkin kertoina? Entä aina kun mä olin jossain muualla? Oli periaatteessa mun syytä että se joutu olemaan siellä pidempiä aikoja kerrallaan.