Jami

33. Aikakone

///

Tässä luvussa kesti vähän kauemmin, mutta se johtuu siitä, että kesäloman alku on ollu aika kiireistä. Töitä riittää ja ne pistää myös väsyttämään, ja kaikki liikenevä vapaa-aika on menny mökillä, kavereiden kanssa, tallilla jne, eikä oo ollu kamalasti aikaa istua alas koneen kanssa. Nyt sain kuitenkin tän toisiksi viimesen (!!!) luvun oikoluettua ja julkastua. Vika luku on vielä kesken, joten sen ilmestymistä ei kannata oottaa ainakaan varmaan pariin viikkoon :D 

Mutta toivottavasti teillä on ollut mahtava kesäkuu, ite jatkan nyt viikon ainoosta vapaapäivästä nauttimista (vaikka ulkona sataa) ja palailen sitten viimesen luvun kanssa kunhan saan sen valmiiksi! 

P.S. Vikan luvun jälkeen tulee vielä yksi luku, johon oon koonnu ne miun tekemät moodboardit tän tarinan keskeisimmistä hahmoista!

///

Jami

Mä istuin parvekkeella jalat rintakehää vasten, kuulokkeet korvissa ja jo puoliksi tyhjä aski jalkojen juuressa. Oli kesäloman ensimmäinen viikko, ja mä olin samaan aikaan huojentunut ja ahistunut.

Mä olin huojentunut, koska mun ei tartteis nähä enää Matiasta. Vaikka meillä olikin ollu viimesessä jaksossa vaan eri kursseja, olin silti nähnyt sitä koulussa ja viimesessä ryhmänohjaajan tapaamisessa. Ja vaikka mä kuinka halusin vihata sitä, aatella että se ansaitsi näyttää kärsivältä ja että se oli saanut ansionsa mukaan, ei tunteita voinut kääntää katkaisimesta pois. Mä rakastin sitä yhä, totta kai rakastin. Ja kun mä olin nähnyt sen käytävillä tummat pussit silmiensä alla, vaatteet silittämättöminä ja hiukset vailla kampaamista, jokin oli saanut mun sydämen nyrjähtämään pois paikoiltaan.

Oli niin hemmetin raskasta yrittää näytellä, ettei sen katsominen herättänyt mussa mitään. Sen takia mä välttelin sen katsomista ja tarvittaessa naamioin kaikki muut tunteet halveksunnan ja inhon taakse. 

Nyt mun ei tarvitsisi pelätä sen kohtaamista joka päivä, kieltää itteäni soittamasta sille tai teeskennellä. Nyt mä sain surra rauhassa. 

Koska mä olin surullinen, totta helvetissä olin. Yritin miettiä, että olin selvinnyt 17 vuotta yksin, joten totta helvetissä mä selviäisin vielä muutaman vuoden. Mun pitäis kestää vielä yks vuos lukiossa, sitten pääsisin eroon Mäntylaaksosta, Matiaksesta ja kaikesta niihin liittyvästä, eikä mun tartteis koskaan palata.

Mutta niiden 17 vuoden aikana mä en ollut tiennyt, millaista oli olla jonkun kanssa. Mä en ollut tiennyt, miltä tuntui kun oli joku paikka jonne paeta, joku jolle avata sydäntään ja joku jolle halusi kertoa kaiken ensimmäisenä. Nyt mä tiesin, mutta olin menettänyt sen kaiken. Mä en ollut tarpeeksi Matiakselle.

Joka hetki kun mun teki mieli kaivaa puhelin esiin, soittaa sille ja kysyä josko me voitaisiin puhua ja yrittää selvittää kaikki, mä muistin totuuden. Matias oli ollut se, joka oli lyönyt viimeisen naulan mein arkkuun. Se ei kaivannut mua enää. Sillä oli varmaan lista ihmisistä, jotka halus sen. Ja se oli sanonut ihan kamalia asioita. Se oli yrittänyt puskea mun itsetunnon pohjamutiin käyttämällä mua vastaan mun omia epäilyksiä ja pelkoja. Miks helvetissä mä haluaisin yrittää sopia sen kanssa yhtään mitään?

Mä en ollut ehkä enää yhtä murtunut kuin ensimmäisen viikon aikana, mutta ihan hemmetin rikki. Matias oli jättänyt mut henkisesti ihan sirpaleiksi, enkä mä tiennyt, kuinka kasaisin itteni. Jotain oli tehtävä ennen syksyä, koska mä halusin pystyä kohtaamaan Matiaksen itsevarmana ja yhtä kylmästi kuin se oli kohdellut mua.