Jami

32. Shamppanjakylpy ja kasa kyyneliä

///

Heissan!!! Voin sanoa että edellisen luvun julkaisu vähän jännitti, vaikka tiesin heti ensimmäisestä luvusta saakka, että se on tulossa jossain vaiheessa... Toki Paulaa lukevat on tienneet saman, mutta onhan tuo silti persiistä. Toivottavasti tää luku antaa vähän enemmän selkeyttä (tai no ei kyllä) kaikkeen, ja avaa vähän enemmän kaikkea Matiaksenkin näkökulmasta.

Nauttikaa lomasta ja hei ihan super paljon onnea niille jotka on saanu opiskelupaikan tms! :)

///

Matias

Takaraivossa jyskytti paksu kipu, joka ei hellittänyt. Ei se ollut hellittänyt eilisestä lähtien. Mä istuin selkä vasten seinää, tärisin hiljaa ja tuijotin pientä kolhua lattiassa. Se piti mut jotenkuten järjissäni. Mutta vain jotenkuten. Aina hetkittäin kyyneleet sumensi mun näön, ja sitten mä itkin.

Kaikki oli vyörynyt alamäkeen niin hemmetin nopeesti, enkä mä ehtinyt saada mistään kiinni. Tätä skenaariota mä en ollut nähnyt edes hirveimmissä painajaisissani. Eilinen oli kuin paha uni, josta mä en ollut vielä herännyt.

Mutta se ei ollut unta. Jami oli estänyt mut joka paikassa. Mä halusin soittaa sille, pyytää sitä puhumaan vielä, ja samalla mä halusin heittää puhelimen seinään ja huutaa. Mä en ymmärtänyt sitä, en ollenkaan. Mä en ymmärtänyt mitä sen mielessä liikkui. Samaan aikaan mä olin vihainen, pettynyt, hämmentynyt, surullinen ja sitten taas ihan tyhjä.

Jami oli sanonut ihan kamalia juttuja. Se oli sanonut asioita, joiden se tiesi satuttavan mua. Enkä mä vaan pystynyt ymmärtämään miksi. Mä olisin halunnut puhua asiallisesti, rauhallisesti ja hyvässä hengessä.

Kaikki se oli valunut viemäristä. Mä olin hämmentynyt, kun Jami olikin seisonut eilen mun oven takana. Olin odottanut sitä vasta maanantaiksi, enkä mä ollut ehtinyt miettiä, mitä mä halusin sille sanoa ja mitä kysyä. Olisin halunnut pyytää anteeksi Johanneksen lyömistä, mutta se oli ollut Jamille paljon isompi asia kuin mä olin arvannut.

Totuus oli se, että mä olin panikoinut. Olin aavistellut, mihin se keskustelu meni. Musta tuntui kuin mut olis ajettu nurkkaan vailla ulospääsyä. Jami ei halunnut ymmärtää mua, ja sitten se alkoi yhtäkkiä puhua Sannista ihan hirveitä juttuja ja haukkunut Markusta kusipääksi. Ja sitten mä olin valehdellut. Mä olin satuttanut sitä, koska muhun sattu. Muhun sattu, kun se valitsi Johanneksen eikä mua.

Mä en vaan tajunnut, kuinka nopeasti se oli unohtanut kaiken mitä Johannes oli tehnyt. Se oli iltaisin itkenyt mun sylissä, kertonut miten paha olo sillä oli kun sitä pelotti mennä himaan. Se oli tullut useamman kerran peloissaan ja mustelmaisena mun luokse, kun Johannes oli käynyt siihen käsiksi tai ollut muuten vaan kusipää. Ja sitten aivan yhtäkkiä millään muulla kuin Johanneksella ei ollut väliä. Mä en ymmärtänyt sitä.

Kun Jami oli sanonut, ettei me oltu koskaan määritelty meitä, musta tuntui kuin se olisi työntänyt veitsen suoraan mun sydämeen. Niinkö se ajatteli? Mä en ollut koskaan tiennyt, että se oli sille niin iso asia. Mä en nähnyt sitä ongelmana. Mun mielestä me oltiin yhdessä. Ei siinä ollut mitään sen kummempaa. Näemmä Jami ei ollut nähnyt sitä samalla tavalla. Se oli jättänyt mut.

Ja mä olin hoitanut sen tosi huonosti.

Kun ovi oli mennyt sen jäljessä kiinni, mä olin seisonut hetken paikoillani ennen kuin olin romahtanut. Mä olin huutanut, painunut lattialle ja itkenyt. Olin hakannut nyrkkiä lattiaan, itkenyt lisää ja tärissyt kuin horkassa. Miksen mä osannut olla?