Jami

34. Jami

Matias

Mun kunto oli lopahtanut. Kaikki viimeaikainen stressi puski mua sängyn pohjalle, eikä todellakaan lenkkipolulle. Viimeiset kokeet oli menneet vähän penkin alle, ja Kurhinen oli päästänyt mut bilsasta vain säälistä läpi. Se ei ollut mun ylpeys, mutta kesäloma tuli enemmän kuin tarpeeseen.

Nyt mun piti juostakin kevyemmin kuin aiemmin. Yhtenä päivänä olin juossut ihan liian kovaa ja kärsinyt siitä sitten jälkeenpäin. Salillakaan mä en viittinyt vetää samoilla painoilla kun aiemmin, etten olisi rikkonut itteäni. Mutta nyt mun oli pakko ottaa itteäni niskasta kiinni. Jos mä jäisin sängyn pohjalle joka päivä, en nousisi sieltä ehkä koko kesänä.

Joten mä juoksin, vaikka se ei tuntunut yhtä vapauttavalta kuin ennen, ja mä kävin tunnollisesti salilla vaikka laiskottelun vaikutukset tuntu mun kehossa. Kyllä se hetkeksi helpotti mun mieltä. Jos mä keskityin oikein tarkasti tekemään jotain rankkaa sarjaa tai menin juoksemaan mettään, mä en voinut keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen hetkeen. Ja se oli jotain mitä mä todellakin tarvitsin.

Puut loivat raitamaisia varjoja metsäpolulle, jota pitkin mä juoksin. En ollut juossut enää Savisaaressa, koska pelkäsin törmääväni Jamiin. Mä en halunnut nähdä sitä. En halunnut nähdä sen välinpitämättömyyttä, kylmyyttä, tai sitä miten helvetin sulonen ja hyvännäköinen se vieläkin oli. Mä olin jotenkin toivonut että se muuttuis mun silmissä jotenkin vähemmän viehättäväks, mutta tietenkään niin ei käynyt. Universumi rankas mua.

Polulla oli juuri, jota mä en ollut huomannut ja meinasin kompastua. Käskin itteäni keskittymään. Olin meinannut kompuroida useamman kerran, ja eilen kaatuminen oli ollu todella lähellä. Olin viime hetkillä saanut tukea koivusta. Mun ajatukset tuppas harhailemaan turhankin usein, eikä lainkaan positiivisessa mielessä.

Jami oli selvästi unohtanut mut, joten mäkin yritin unohtaa sitä. Yritin ihan kauheesti. Olin jopa pari päivää sitten käynyt kahvilla yhen Jessikan kanssa, jonka Markus oli mulle esitellyt. Se oli tuntunut niin hiton väärältä, etten mä ollut pitänyt siihen enää yhteyttä. Totta kai mä tiesin etten todellakaan ollut valmis mihinkään kenenkään kanssa, enkä olisi varmaan vielä pitkään aikaan. Mutta mä olin valmis kokeilemaan vaikka mitä, että pääsisin nopeammin Jamista yli ja unohtaisin sen. Ihan kuten se oli päässyt yli musta.

Mun lenkkari lipes alas juuren päältä ja mun teki mieli lyyä päätä puunrunkoon. Piti keskittyä. Piti pitää ajatukset polussa.

Kiristin vauhtia ja yritin sulkea maitohapot ja polttelevat keuhkot taka-alalle. Nyt piti päästä kovaa. Nyt piti unohtaa.

Markus ja Sakke suunnitteli ihan innoissaan juhlia mun luona tulevana viikonloppuna. Me oltiin laitettu pihan uima-allasta kuntoon nyt jonkin aikaa, ja nyt se viimeinkin oli valmis. 

Mä en ollut yhtään niin innoissani mistään bileistä. Totta kai ne oli myös mun synttärit, mutta fiilistä mulla ei oikeestaan ollu yhtään. 19 vuotta oli muutenkin aikalailla merkityksetön ikä. Markus ja Sakke lupaili että sinne tulisi viinaa, paljon porukkaa, hemmetisti lahjoja ja hyvä meininki. Jos mä olisin saanut päättää, olisin menny porukoille, syöny leipomosta ostettua kakkua ja nähny Vilmaa ja Aleksia. Ne oli tulossa kyllä käymään bileissä, mutta olisin mieluiten nähny ne selvinpäin. Koska ilman alkoholia mä en tulis siellä selviämään.

Itehän mä olin niihin suostunut, eli ei mulla kai ollut kamalasti varaa valittaakaan. Olin tosin suostunut lähinnä siksi, ettei mulla ollut kunnon syytä kieltäytyä, ei ainakaan sellaista mitä kaikki olis ymmärtäneet. Ehkä mä vaan jotenkin annoin kaikille sosiaalisille odotuksille periksi. Voisin tehdä juuri niin kuin kaikki oletti mun tekevän. En mä jaksanut enää taistella kaikkea vastaan. Ehkä mulla vois olla ihan hauskaa, ehkä mä voisin tavata jonkun mukavan tyypin. Niin mä yritin uskotella itelleni, vaikka tiesin sen olevan kaukaa haettua.