Jami

29. Tupakanmuotoinen pelastusrengas

///

Holaa! Kelatkaa että tän luvun jälkeen on enää viis lukua jälellä, ellei mitään maata järisyttävää tuu tapahtumaan! Jotenkin ihan hullua. Mutta no worries, oon kirjottamassa lisää Mäntylaaksosta, tosin vasta kunhan oon saanut Paulan loppuun :) Miun kone on temppuillu viime aikoina ihan huolella, jumittanut koko ajan ja kieltäytyny melkein kaikesta yhteistyöstä, joten todellakin toivon että se jaksais sinnitellä vielä hetken... Mutta kyllä tää tästä, kesä on ihan super lähellä ja miustakin tuli viimein ylioppilas (!) joten asiat on oikein mahtavasti. Toivottavasti tekin jaksatte vielä hetken painaa hommia ennen lomaa <3

///

Jami

"Miten Alina jaksaa?" Mä kysyin kun Matias kampas märkää tukkaansa huoneen peilin eessä. Mä olin kääriytynyt väsyneenä peittoon, mutta Matias oli käyny juoksulenkillä ja tullu vasta äsken suihkusta. Se katsahti mua peilin kautta sinisillä silmillään ja pudisteli hiljaa päätään. "Vaihtelevasti. Se ei halua näyttää kellekään miten paljon tapahtumat siihen vaikuttaa, mutta kyllä mä nään ettei se oo kunnossa. Alina ei kauheesti tykänny siitä kun Viitamäki nosti sen asian sillon ryhmänohjaajan tunnilla ilmoille. Se ei olis halunnu että koko asiasta puhutaan, ei varsinkaan koko luokan eessä."

Mä kierähdin selälleni sängyssä ja nielaisin. Miltähän tuntui kun omia henkilökohtasia ja kipeitä asioita puitiin koko luokan kuullen? Tai no ei nyt ihan puitu, Samppa oli hoitanut tilanteen niin hyvin kuin pystyi. 

Mutta jos joku olis alkanu puhua Johanneksen ongelmista ääneen ison porukan kuullen, mä olisin varmaan seonnut. Se oli ollu Viitamäeltä paskamainen temppu, vaikka se olikin varmaan tarkottanut ihan hyvää. 

Matias siirs toista peittoa syrjään ennen kuin laskeutui sängylle mun viereen. Se liikahti ihan kiinni muhun, kietoi kätensä mun peiton alla olevan kehon ympärille ja huokas syvään. "Mä voin sanoa että nyt on taas niin hiton hektiset ajat, että mun tekis mieli vaan kadota."

Matiaksen nenä hipo mun omaa kun se ummisti silmänsä ja painoi otsansa mun otsaa vasten. "Mä uskon. Miten sä jaksat?"
"Huonosti", Matias vastas suoraan ja avas silmänsä. Sen oikeassa silmässä oli pienen pieni vihertävä piste kaiken syvän sinen keskellä.

"Mä en jaksa hyvin, en todellakaan. Mua väsyttää ihan kauheesti tää kaikki, enkä mä vieläkään voi uskoa että Patrickista oli johonkin niin kamalaan. Ekoina päivinä mä en ees sisäistänyt sitä, mutta nyt se tuntuu ylitsepääsemättömältä. Sen myötä mua jotenkin...en tiiä, epäilyttää kaikki. Mä vaan mietin sitä että kuka tahansa voi satuttaa ketä tahansa ihan hemmetin pahasti, ja miten alttiita me oikeesti ollaan kivulle. On jopa pelottavaa miten lähelle mä oon päästäny muut ihmiset, ja miten helposti ne voi satuttaa mua halutessaan", Matias sanoi hiljaa ja tarkkaili mun silmiä.

Mä olin hiljaa. Puhuko se musta? Ei kai se nyt musta puhunu, eihän?

"Patrick petti meidät kaikki kamalimmalla mahollisella tavalla. Mikä takaa sen ettei Markus, Iiro tai vaikka Kurkisuo tee seuraavaks jotain mikä musertaa mun maailman vielä pahemmin? Ei mikään, ja se on ihan pirun pelottavaa. 

Mutta suhun mä luotan. Mä mietin sitä jonkin aikaa, mutta kyllä mä luotan. Musta tuntuu että tällä hetkellä sä oot yks niistä harvoista jotka ei valehtele mulle, jotka hyväksyy mun kummallisetkin tunteet ja jotka kestää mun temperamenttia. Ja mä oon siitä sulle ihan helvetin kiitollinen. Mä haluun että sä tiiät miten paljon mä arvostan sitä kaikkea sussa", Matias hymyili onnensekaista hymyä, kohotti kätensä mun poskelle ja nojautui suutelemaan mua.