Jami

16. Ihan yksin

Matias

" Suruun vaikuttavat muun muassa ihmisen persoonallisuus ja mahdolliset aiemmin koetut menetykset, surun aiheuttaneen menetyksen luonne, suhde menetettyyn sekä suruprosessin aikana saatu tuki."

"Joskus ihmisten odotetaan ilmaisevan suruaan juuri tietyillä tavoilla, esimerkiksi itkemällä hautajaisissa tai puhumalla tapahtuneesta. Suremisen muodot ovat kuitenkin yksilöllisiä, kaikki ihmiset eivät esimerkiksi kykene tai halua ilmaista tunteita muiden läsnä ollessa."

"Kaavamaiset käsitykset suremisesta saattavat aiheuttaa ahdistusta."

"Suruun liittyy useita erilaisia tunteita: suunnatonta ikävää, halua kieltää tapahtunut, hylätyksi tulemisen tunnetta, turvattomuutta, merkityksettömyyttä, ahdistusta, syyllisyyttä ja vihaakin."

 "Joskus suru voi pitkittyä tai muuttua masennukseksi, erityisesti silloin ulkopuolisesta avusta saattaa olla hyötyä."

"Jotkut saattavat reagoida shokkivaiheessa voimakkaalla kiihtymystilalla, he saattavat esimerkiksi huutaa suoraa huutoa tai itkeä raivokkaasti."

Painoin ruksista Suomen Mielenterveysseuran sivut kiinni ja suljin läppärin. 

Tänään oli parempi päivä. Suru meni ihan aalloissa, ja esimerkiksi eilen oli ollu ihan kamalaa. Olin vaan maannut lamaantuneena paikallani, itkenyt tyynyyn ja vältelly Jamia minkä ehdin. Se oli perseestä koska Jamikin kärsi siitä, mutta sellasessa mielentilassa musta vaan tuli ihan vitun itsekäs ja tyly.

Oli helmikuun kahestoista päivä ja koeviikko. Mä olin menny kouluun viikko Sannin hautajaisten jälkeen. Se oli ollu just sitä mitä olin arvannutkin: kaikki oli tuijottanu, kuiskinu ja vilkuillu mua. Patrick oli kävelly mun toisella puolella ja mulkoillu kaikkia ihan vitun vihasesti. Se oli kuin leijonaemo, ja sellasta mä tarvitsin selviytyäkseni siellä kaikkien haaskalintujen keskellä.

Sen ekan koulupäivän aikana mä olin romahtanu vaan kerran. Olin istunu vessan lattialla kun kaikki vyöryi mun yli hukuttaen mut alleen. Oli hullua että tiesi miltä hukkuminen oikeesti tuntui, vaikkei ollut ikinä meinannut hukkua veteen. Mä olin meinannut hukkua suruun.

Markus oli ollu mun eessä, pitäny mua olkapäistä ja puhunu mulle. Kun sen ääni oli puskenut kaikkien mun ajatusten läpi ja saanut mut otteeseensa, olin luovuttanut. 

Seuraavalla tunnilla mulla oli ollu filosofiaa. Jami oli puhunu mulle rauhallisesti, hymyilly varovasti ja vastaillu kaikkiin kysymyksiin joita Kinnunen oli kysyny meiltä.

Mä olin huomannu kyllä että Jami käyttäyty muutenkin tosi varovasti mun seurassa. Se varoi sanojaan, ei tullut mun lähelle ellen mä erikseen pyytänyt eikä ehottanut mulle mitään. En oikeen tienny toimiko tää järjestely vai ei. Huonompina päivinä oli hyvä että mä sain omaa tilaa, mutta näinä parempina päivinä mä kaipasin Jamia ihan hitosti.

Tänään mä olin kirjottanut äikän esseen kotona, mutta Jami oli vielä koulussa. Mä en malttanut oottaa sitä ja vilkuilin kelloa koko ajan.

Me oltiin oltu meillä jo pari viikkoa, ja Jami oli käytännössä asunu mun luona. Alussa mua oli ahistanut ihan hirveesti tulla uuteen kotiini, kun mun mieleen muistu vaan Sanni istumassa mun sohvalla ja nauramassa mun huonoille vitseille.

Mä muistin kuitenkin myös Jamin. Muistin meiät yhessä suihkussa ja myös myöhemmin mun sängyssä. Mä muistin meiät sylikkäin sohvalla, halaamassa keskellä keittiötä ja tupakanmakuiset suudelmat terassilla.

Mä laskeuduin makaamaan sohvalle. Kaikki oli ollut jotenkin ihan hiton outoa. Mä olin tavallaan kai sisäistänyt sen ettei Sannia enää ollut. Mä olin hyväksynyt että kuulin sen naurun vaan videoilla ja muistoissani, mutta ei se silti ollut okei.