Vapaa ihostaan

Luku 1: Kaiku

Tummat pilvet ovat keränneet jälkensä taivaalta. Aurinko ei vielä näy, aamu lepää vuorten takana. Kivet piirtävät kuviaan jalkapohjiini minun seuratessa naista, jonka vapaat hiukset soljuvat selkään kuin putous. Lihakset liikkuvat kuin olisivat eläviä itsessään, kuin niillä olisi mieli. En ole koskaan nähnyt kenessäkään sellaista voimaa, vaikka olen kasvanut lujaksi lujien joukossa. Silti ensimmäinen asia, jonka tulen naisesta muistamaan, on hänen ojennettu kätensä.

Kävelen naisen rinnalle, kun kulkemamme väylä viettää korkeammalle ja paljastaa korkeahuippuset, punaiset kalliot. Ensimmäistä kertaa koskaan kalliot eivät varasta kaikkea tilaa itselleen. Ne ovat pelkkiä kallioita, sateen sumentamia. Ne eivät enää huuda suurina ja kovina.

"Tämä oli ensimmäinen sade aikoihin", nainen sanoo. Kohtaan sivusilmällä hänen kasvonsa ja ymmärrän, että näiden täytyy olla ensimmäiset sanat, jotka hän minulle sanoo. En ole osannut kaivata hänen sanojaan, en odottaa muuta kuin hiljaisuutta.

"Tiedätkö sinä, mikä minun nimeni on, poika?"

Me kaikki tiedämme. Me, ei, ei ole enää meitä. On vain minä. Minä ja tämä nainen ja kaikki se, jonka hän eteeni antaa. Nyökkään naisen sanoille. Olen mykkä niiden edessä. Se, joka antaa armon, määrittelee kaiken. Minä en tiedä, mitä sanoisin naiselle, joka on antanut minulle uuden elämän.

"Minä en ole koskaan nähnyt yhdenkään käyvän sen miehen kimppuun, jonka luota sinut löysin", nainen sanoo. "Miksi sinä kutsut itseäsi?"

"Kheri."

"Sinä et enää palaa sinne, Kheri. Et enää koskaan."

Tiedän sen jo. Se, joka tekee jotakin sellaista kuin minä tein, ei voi enää palata. Minä odotan. Tiedän naisella olevan minulle vielä enemmän sanoja. Kuulen niitä kovin harvoin. Maalla, jolla on vain punaista kiveä ja ihonalaista kipua, on hirvittävän vähän sanoja kenellekään annettavaksi. Jokin läikähtää sisälläni, kun nainen puhuu minulle. Se tekee minusta vähän enemmän jonkun; melkein ihmisen.

"Kuinka monta pimeää jaksoa sinä olet nähnyt, poika?"

Hän sanoo minua yhä pojaksi, vaikka tietää nimeni.

"Neljätoista."

Naisen suu avautuu ja sulkeutuu uudelleen. Näen hänen silmistään, että hän haluaisi katsoa minua pitkään, mutta kieltäytyy tekemästä niin.

"Neljätoista, ja silti sinulla on jo kolme lettiä."

Käteni hivuttautuu automaattisesti leteilleni. Kolme lettiä. Kolme taistelua. Asemani kodissa, jonne en enää palaa. Jokainen letti yhdelle voitolle. Asema, jonka hankin omalla ruumiillani, omilla teoillani. Millaisen aseman saisinkaan siitä voitosta, jonka luota nyt kävelen pois. Mutta mikä voitto se on, jos kädet eivät puhdistu sateessakaan tässä kuivassa maassa? Mikä voitto se on, jos se pakottaa minut sellaisen naisen mukaan, jota olen oppinut pelkäämään lapsesta saakka?

Kävelemme yhä vain korkeammalle. Kun vilkaisen taakseni, näen, kuinka aro jää kauas kallioiden taa, erottuu tyhjänä ja äänettömänä kaiken keskeltä. Punaisen kiven taa jää myös se, jota kutsuin kodiksi. Leirini. Ryhmäni. Paikka, jossa sain ensimmäiset haavani; jossa sain sitoa kolme lettiä voittojeni merkiksi. Miten paljon kehoni onkaan kulkenut kaiken sen jälkeen.

"Sinä et kysy, minne vien sinua, vaikka tiedät, kuka olen", nainen sanoo.

Kohotan katseeni. Hänen silmänsä ovat tummat ja syvät. Suuret kuin lähde siinä kodissa, jonka luota kävelen pois. Toisin kuin lähde, naisen silmät ovat mustat. Hukuttavat.

"Etkö tahdo kysyä, vai tiedätkö jo?"

Pudistan päätäni. En tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta se on enemmän kuin sanani olisivat. Minä en puhu sanoin. Sanat eivät ole minua varten.