Vapaa ihostaan

Luku 41: Vapaa

Kuka minä olen, kun hänen ihonsa ei ole sitä minulle kertomassa? Edellisellä kerralla, kun en todella tiennyt, hän oli siinä, iho ihollani. Nyt istun kuumuuttaan hohkaavalla kalliolla hänen kevyt painonsa yhä käsissäni. En tiedä, kuinka monta aamua sitten minä kuljetin hänen ruumiinsa arolle, painoin huuliani kaikkialle häneen kuin hän olisi vielä täällä. Kunniattomat hyvästit. Minun täytyi saada tehdä ne yksin. Kehoni huusi, kipu sen jäljiltä risteilee ruumiissani edelleen. Se olisi halunnut jäädä hänen vierelleen, mennä hänen mukanaan.

Taivas on ollut tumma edelliset päivät. Ei kuten pimeän jakson aikana, vaan kuten ennen sadetta. Maailma odottaa myrskyä, tumma taivas on enne. Siitä on kauan, kun Akvamarissa on satanut. Se oli silloin, kun sinä lähdit ja tulit tänne.

Tulkoon sade. Tulkoon myrsky, joka ravistelisi meitä kaikkia. Kenties se pyyhkisi pois tunteitteni rippeet. Ne, jotka jäivät, vaikka hän on poissa. Päivät juoksevat rivissä, olen alkanut ymmärtää, että tunteet eivät koskaan lähtisi. Miksen minä vain tyhjene? Sinä tiedät kyllä. Kenenkään ei tarvitse kertoa sinulle sitä. Sinä olet ihminen. Suljen silmäni. Sade ei tule tänäänkään.

Ihmiset kulkevat ohitseni, antavat minun olla. Ehkä minä näytän heille siltä, mitä he tavoittelevat juoksemalla päin kipua, pahoinpitelemällä toisiaan päivästä toiseen. Ehkä olen heille täydellinen. Päiviä kuluu, ihmisiä kulkee ohitseni, enkä minä reagoi. Myrsky ei tule. Se on kerännyt juurensa taivaalta ja vienyt ne muualle, kiertänyt Akvamarin kuivan maan. Minun on turha odottaa puhdistuvani. Toistelen hänen viimeisiä hetkiään kykenemättä lopettamaan.

On yö, kun seuraavan kerran ymmärrän jonkun puhuvan minulle. Kukaan ei ole tehnyt niin hänen mentyään. Olen vain istunut kivellä miettien, voiko ihminen koskaan lakata olemasta ihminen. Mies kuitenkin lähestyy minua. Pörröinen, tumma tukka, väsyneet piirteet. Rami. Muistan hänet yhä.

"Kheri", Rami lausuu nimeni, kokeilee pintaa, yrittää rikkoa sen. Hän tekee sen niin varoen, että epäilen hänen pelkäävän pinnan alla olevan pelkkää mustaa. "Kheri, oletko sinä vielä siellä?"

Hän kysyy suoraan. En olisi koskaan uskonut sitä hänestä. Mitä minä sanoisin hänelle? En ole keskustellut ihmisten kanssa aikoihin. Aja ja minä ymmärrämme vihdoin toisiamme, me emme ole tarvinneet sanoja. Ja hän... Kehoni ei voi puhua enää kenellekään. Hän oli ainoa.

"Olet siis jo..."

"En." Sen minä pystyn vielä sanomaan. "En ole vapautunut."

Rami hätkähtää. Kenties hän todella oletti löytävänsä pelkkää tyhjää.

"Sinä pelastit minun siskoni. Minä tiedän, missä kapinoineet elävät nykyään. He eivät koskaan hyökänneet; sinun sanasi estivät sen."

Kunpa voisin tuntea siitä vielä jotakin. Kehoani vain raastaa. Minä vein itseltäni sen ainoan, joka vielä piti minut kasassa.

"Tahdon vain sanoa sinulle kiitos. Siitäkin huolimatta, että sinä itse..."

Että minä itse päästin irti. En pysynyt itsenäni loppuun saakka. Ehkä hän olisi halunnut minusta sankaritarinan omilleen kerrottavaksi. Rami ei ole yksi näistä ihmisistä. Ei ole koskaan ollutkaan.

"Sinä aiot palata siskosi luokse."

Ramin silmät suurenevat. Miten todellinen hän vielä onkaan. Keho ei ole tottunut peittämään. Kaikki tuntemukset ovat aitoja ja raakoja. Ihania, kauniita. Sellaisia, joita omani eivät enää koskaan kykene olemaan.

"Niin", Rami hengähtää, "kuinka sinä..."

Hänen tapansa kävellä. Hänen viipyilevät katseensa. On kuin hän olisi jo hyvästellyt tämän paikan.