Vapaa ihostaan

Luku 2: Turvaton

Ihmiset kulkevat puhumattomina pitkin aukiota. Osa suuntaa korkeammalle, jotkut saapuvat kauemmas jääneen aron suunnilta saalista harteillaan. Ensivilkaisulla kaikki näyttää samalta kuin kodissa, jonka jätin taakseni. Silti pinnan alla kuhisee. Ihmisten mykkyys on kehoihin hakattua. Kehot kertovat minulle enemmän tarinoita kuin oma ryhmäni koskaan. Kiljuvat ja kärsineet kehot. Vahvat.

"Kheri!" Ajan ääni keskeyttää silmäilyni. Käännyn naiseen päin ja kohtaan tumman silmäparin. "Tulehan, minä näytän sinulle paikkoja."

Nyökkään ja seuraan Ajan loittonevaa selkää. Katselen vuoroin hänen avonaisia hiuksiaan, vuoroin paljasta leiriä. Ihmiset ovat uppotuneet askareisiinsa, mutta tunnen heidän katseensa lihassani. He näkevät. He tietävät, että en ole vielä yksi heistä. Olen vielä toisen. Minulla on kolme lettiä, joita en ole ansainnut täällä.

Aja ei mainitse omistaan mitään. Minä näen kertomattakin. Uteliaat katseet, nälkä jokaisessa silmäparissa. Paljon nuoria, enemmän kuin siellä, mistä tulen. Pudistan ajatukselleni päätäni. Minä en saisi vertailla. Tämä on nyt minun todellisuuteni. Se on parempi kuin kohtalo, joka minua olisi odottanut omieni luona tekoni jälkeen. Seuraan Ajaa korkeammalle mäelle, kiipeän suuren punaisen kiven päälle.

Kun näen avautuvan maiseman, ymmärrän, miksi Aja toi minut tänne ennen mitään muuta. Aro avautuu laskevan mäen takana kaukana siellä, mistä tulimme. Uhkaava kaikessa hiljaisuudessaan. Kaunis ja karu. Vain muutamia puita siellä täällä mäessä. Luonto on oma itsensä. Se antaa vain sen, mitä tahtoo täällä, missä aurinko laskee harvoin kokonaan ja sade piiskaa maata tuskin kertaakaan ennen pimeää jaksoa.

"En esittele sinua kenellekään vielä", Aja sanoo.

Minä kallistan päätäni.

"Leirissä valmistellaan nyt kaksintaistelua seuraavalle aamulle."

Taistelut. Iänikuinen kierto. Ne eivät koskaan lakkaisi, eivät edes täällä.

"Sinun esittelysi tulee toteuttaa ennen kaksintaistelua siitäkin huolimatta, että se saattaa viedä huomion huomisesta taistelusta."

Tuijotan Ajaa silmät suurina. Sisimpäni vertailee lupaa kysymättä. Meillä taistelut menivät kaiken yli. Mutta meille ei tuotukaan ketään ulkopuolelta, meihin synnyttiin. Ajan tilanne ei ole sellainen. Aja on lähtenyt meistä ja luonut nahkansa, syntynyt uudelleen.

"Äiti?" Säpsähdän ääntä. Kivelle on kavunnut vankkarakenteinen poika, jolla on Ajan iho ja hiukset. Valkoiset hiukset hipovat hartioita, iho on kuin tumma kallio laskevassa auringossa. Lämmin.

"Konai." Ajan ääni madaltuu. "Sinulla ei ole asiaa tänne."

Hetken kuvittelen hänen tarkoittavan kiveä, kauas avautuvaa maisemaa. Sitten ymmärrän, että hän puhuu minusta.

"Uusi." Pojan silmät siristyvät. Ne eivät ole Ajan. Ne ovat janoiset ja tyydyttämättömät. "Hän on uusi."

"Kenenkään ei kuulu nähdä häntä vielä."

Ajan ei tarvitse käskeä poikaa pois. Tämä näkee sen Ajan tavasta kallistaa päätään, seistä kuin murtumaton kivi. Valkeatukkainen poika kohottaa leukaansa ja kääntyy. Minä näen hänestä, että hän kertoisi minusta kaikille. Hänen katseensa viipyili kolmessa letissäni pitempään kuin hän kenties myöntäisi kenellekään leirissä.

"Poikani Konai", Aja sanoo. Jokin naisen äänessä kertoo, etten saisi kysyä. En, vaikka haluaisin. En minä halua. Minä näen tarpeeksi jo hänen tavastaan seisoa.

"Minut siis esitellään tänä iltana", sanon kuin Konai ei olisi koskaan rikkonutkaan tilaa välissämme.

Aja nyökkää. Ilme on kovempi kuin aiemmin, Konain läsnäolo on tehnyt siitä läpäisemättömän.

"Kyllä. Kaksintaistelun jälkeen siitä ei tulisi enää mitään. Ymmärtänet miksi. Sen käytännön minä toin suoraan mukanani sieltä tänne."

Kehoni rajoja kihelmöi, kun ajattelen, että Aja on joskus kulkenut siellä, mistä minä lähdin. Astellut matalien puiden alla, juonut järvestä vettä ja taistellut samassa kehässä, jossa minä olen saanut voittoni, kolme lettiäni. Hän on ottanut mukaansa sen, mitä on kokenut tarpeelliseksi. Mikä on jättänyt merkkinsä häneen. Ajatuksessa on jotain kaunista, se on kultareunuksinen kuin laskeva aurinko. Kutsuisiko hän vielä sitä paikkaa kodikseen, jos voisi? Tarinat Ajasta ja hänen ryhmästään ovat kulkeneet mukanani aina, mutta yksikään niistä ei kerro, miksi hän jätti ryhmän. Kihelmöinti leviää laajemmalle ruumiiseeni, kun ymmärrän, että minäkin olen lähtenyt. Minustakin voi tulla tarina kerrottavaksi.

"Sinä jäät tänne", Aja nyökkää kalliota kohti. "Tiedät, kun sinun pitää tulla."

En tiedä, mutta en kysy. Aja kääntyy ja jättää minut seisomaan laskevaan aurinkoon. Kehoni kihelmöi vielä hetkisen, kunnes se luovuttaa ja kykenen ajattelemaan vain sitä, että auringonlasku on kaikille sama.

*

Tulet on sytytetty ympäri leiriä. Soihdut valaisevat aukean, piirtävät pitkiä varjoja ympäröiviin kallioihin. Kuljen varjojen halki kohti kaiken keskusta pitäen pääni riittävän ylhäällä näyttääkseni ehjältä, mutta en ylpeältä. Heidän nälkänsä ei kaluaisi minua tyhjäksi. Heidän suuret silmänsä ja jännittyneet ruumiinsa.

Aja seisoo kaiken keskellä ja ojentaa jälleen minulle kättään. Tuttavallisuus naisen katseessa pistelee minua sisältä. Olemme kulkeneet yön halki seuraavaan yöhön, mutta hän ei ole vielä nähnyt minua, ei oikeasti. Olen piilossa heillä kaikilta kohotetun leuan ja kolmen letin takana. He näkevät vain sen, mitä haluavat.

"Joukkoomme on eilisen auringon aikana saapunut uusi tulokas", Aja sanoo. Ihmiset katsovat. Eivät häntä eivätkä minua, vaan odotuksiaan minun silmistäni heijastuneena. Katson heidän riittimaalauksiaan, lettejään ja paljaita ruumiitaan tietämättä heistä mitään. Silti he katsovat minua kuin omistaisivat minut jo.

Aja ei puhu pitkään. Hän ei mainitse sanallakaan tilannetta, josta minut poimi mukaansa. Se ei pyyhi sitä pois. Se tekee siitä jotakin pahempaa. Salaisuuden meidän välillemme. Ajan käsi tekee kutsuvan eleen, minä astun lähemmäs ja odotan, että hän sanoisi vielä jotakin. Toivottaisi minut tervetulleeksi kaikkien edessä. Mutta hän riuhtaiseekin minut hiuksista vasten ihoaan. Tunnen, kuinka hänen lihaksensa jännittyvät ja sydämensä sykkii verta ruumiiseen. Olen lähellä. Liian lähellä. Aja pitää kiinni, kipu hajoaa päänahkaani. Se on hyvä. Sillä on nimi. Sen minä tunnen, toisin kuin kaiken muun täällä.

"Tullakseen osaksi ryhmäämme, täytyy luopua siitä, mitä on aiemmin ansainnut", Aja sanoo. Tunnen kylmää niskaani vasten. Ase. Teräväksi hiottu kivi. Kehoni tietää ennen mieltäni, se rentoutuu Ajan otteessa ja valahtaa maahan. Punaisten hiusten sade putoaa kanssani. Maa hukkuu punaiseen, mutta se ei riitä Ajalle, hän haluaa enemmän, hän ottaa kaiken, kunnes erotan kaikki kolme lettiäni vierestäni. Vien kädet päälaelleni ja tunnen orastavan sängen, epätasaisen, runnellun merkin tärkeydestäni. Arvoni on leikattu irti, se lojuu maassa eikä tarkoita enää mitään.

Silmät suurenevat. Täyttyvät jostakin, jota en tahdo kasvaa ymmärtämään. Kädet kohoavat ylös. Hetken on kuin katsoisin laumaa raivoavia eläimiä. Tulet värisevät, suut avautuvat. He juhlivat minua. He iloitsevat siitä, että en ole enää mitään. Arvoton. Letitön.

En nouse ylös ennen kuin he hiljenevät. Jalkani kantavat vielä, ne ovat säilyttäneet ylpeytensä, vaikka minulta on viety omani. Nousen ylös heidän katsoessaan. Aiemmin täydelliset mykät ihmiset ovat osoittaneet voivansa huutaa. Olen kuullut tarpeeksi sanoja, nähnyt tarpeeksi niissä räjähtävää vihaa tietääkseni, että ne ovat aseista pahimmat.

Aja kohtaa silmäni. Hän katsoo minua kuin tasavertaista, vaikka on juuri vienyt minulta kaiken. Palauttanut minut alkuun. Uudestisyntynyt. Minä tiesin antavani itseni pois, mutta en ajatellut jonkun kykenevän viemään kaikki neljätoista näkemääni mustaa jaksoa pois. Koko ikäni lepää jalkojeni juuressa enkä aio enää katsoa sitä. Olen nyt joku muu. Kasvan siihen, mitä he minusta haluavat.

"Kheri!"

Aja huutaa kaikille nimeni, sanoo sen tehdäkseen minusta heille totta. Tulet syttyvät jälleen silmiin, yö hukkuu huutoon. He huutavat nimeäni kuin se kuuluisi jo heille. Minä en ole koskaan ollut vähempi, näkymättömämpi, vaikka seison heidän edessään.