Vapaa ihostaan

Luku 29: Kaunein laulu

Asaelin kosketus on armahdus polttelevalle, kipeälle iholleni. Jano on herännyt huulillani, kuljetan niitä pitkin hänen kaulaansa, sallin kehoni sulaa kiinni häneen. Ei hänen jatkeekseen, vaan omaksi kokonaisuudekseen. Sulamme toisiimme, olemme hetken enemmän yhtä kuin taivas ja maa, ja sitten päästämme toisemme pois hymy kasvoillaan.

"Sinä tt...tunnut erilaiselta, Kheri", Asael sanoo kallistaen päätään. "Onko jj...jotakin sattunut?"

Minä tiedän. Kehoni kertoo sen hänelle.

"Olen ymmärtänyt", sanon lopulta. En kertoisi Ajasta mitään. Hänen kipunsa ja minun kipunsa, ne ovat liian erilaiset. Elämme eri tavalla niiden muovaamissa kehoissamme. "Minä en tahdo vapautua. En nyt enkä koskaan."

"Mutta ss...sinusta tuntuu silti joskus siltä, että sinun täytyy."

Nyökkään. Aja osaa juosta kehoni loppuun, sotkea mieleni nurkat ja saada minut haluamaan sitä. Niin kuin tyhjyys olisi ainoa vaihtoehto satutetulle.

"Minä en suostu siihen." Ensimmäistä kertaa tunnen voiman äänessäni.

Asael hymyilee. Hän tuntuu odottavan vielä lisää sanoja, mutta en tiedä, onko niitä. Pinnan alla lepää jotakin mustaa. Pimeää ainetta, joka puskisi pintaan heti, kun antaisin itseni ajatella kaikkea liian pitkään. Mutta en tee niin. Täytän kaiken valolla ja lämmöllä, jonka saan Asaelin hymystä.

"Aion taistella", sanon uudella voimallani. Kehoni on ruvella ja rikki, mutta minä olen vielä täällä, minua ei vaimenneta. Minä sykin ja palan, synnyn uudelleen hajotetussa ruumiissani. Saan takaisin sen voiman, jonka he kaikki minulta veivät. Otan sen voimalla ja väkisin, aivan kuten se vietiinkin. Olen luja. Kova. Läpäisemätön. Jos lempeys kuolee sen tieltä, annan sen mennä, en kuljeta sen ruumista arolle, se saa hukkua hiekkaan. Katson Asaelia voima ruumiissani sykkien, ja hänen hymyynsä syntyy uusi sävy, hän katsoo eri tavalla kuin koskaan.

Asael tulee lähemmäs. Painaa hetkeksi huulensa omilleni, vie kätensä lanteilleni. Hänellä on niin pitkät ja kauniit sormet. Haluan ne kaikkialle. Minä olen vahva häntä vasten, hän paistettelee tahdossani, hamuaa sitä iholtani kuin viimeistä vettä maailmassa. Kehoni vapisee, mutta ei pelosta, en salli pelon enää saapua, pimeä on jäänyt sisälle. Kun Asael työntää minut hellästi luolan lattiaa vasten ja asettuu päälleni, pelko käväisee aaltona.

Muisto. Vanha kuva, tuttu jokaista yksityiskohtaa myöten. Mies, paljon vanhempi kuin Asael. Vanttera ja tietoinen siitä, mitä haluaa. Suljen silmäni ennen kuin Asael näkee, mitä kehoni muistaa. Se on Asael. Kaunis, puhdas. Ei se mies. Ei enää koskaan se mies. Avaan silmäni ja vien käteni Asaelin niskaan, painan hänet hellästi lähemmäs. Älä mene pois. Et saa mennä.

Asael kohtaa katseeni, kysyy ääneti lupaa vielä kerran. Kiitän häntä huulillani siitä, että hän aina kysyy, aina varmistaa. Mitä minä sanoinkaan hänelle silloin? Älä tule ihoni alle. Tule. Nyt jos koskaan, tule, ota kaikki minusta. Asael tietää, että haluan sitä. Hänen kätensä kääntävät minut varoen, hän pitää minua hyvänään, koskee jatkuvasti, jotta en menetä yhteyttäni kehooni. Ei mitään hätää.

Jokainen värähdys on tarpeeksi. Ensin muistot, sitten kipu. Puristan suuni kiinni, en saata huutaa, en voi tehdä sitä nyt. Asael. Asael. Kuin laulu. Kaunein laulu. Ei kukaan muu. Varovainen huokaus pääsee vapaaksi, Asael tarkistaa kosketuksillaan, olenko kunnossa, ja minä olen, minä haluan hänen jatkavan, en koskaan pääse pelosta ilman häntä. En ilman tätä. Kosketusta, joka silittää minut kokoon. Voimaa, joka sykkii ruumiissani, tekee siitä uuden. Kestävän. Kykenevän. Kuin se kuuluisi pojalle, joka osaa sittenkin elää.

*

Hengitykseni on tasaantunut. Luolan katosta putoaa vesipisaroita rinnalleni. Makaan Asaelin kyljessä kiinni, hän silittää hiuksiani hiljaa. Ruumiini on rento, se on päästänyt irti kaikesta pelosta ja lepää nyt nautinnon jälkilämmössä, kelluu siinä kuin vedessä. Kiepsahdan puoliksi ylös, kumarrun Asaelin ylle, annan lettieni kutitella hänen piirteitään ja sivelen hiljaa hänen kasvojensa laitoja. Kaunein. Hän tulee ennen kaikkia muita.

"Ss...sinä olet onnistunut pysymään... lempeänä", Asael kuiskaa minulle. "Kosketuksesi... kertoo sen."

Hymyilen. Ehkä minä olen. Minä en tiedä, mikä minusta tekee sellaisen. Kaikki tässä maailmassa on niin kovaa. Niin hirvittävän kovaa. Minä en kykene elämään niin. Minun ääreni ovat valoa.

"Kheri... Mm...minä olen tavattoman ylpeä sinusta." Asael silittää vuorostaan poskeani. Lämmin. "Tahdon, että mm...muistat sen aina."

"Sanot sen kuin olisit menossa jonnekin."

"Ss...sitä ei voi koskaan tietää, mitä käy, kun elää tt...tällaisessa maailmassa. Minut on jo yritetty tt...tappaa kerran, miksi joku ei tekisi sitä uudelleen?"

Kulmani kurtistuvat. Lämpö säröilee. Vetäydyn kauemmas, mutta Asael kuljettaa minut hellästi rinnalleen, jättää minut siihen, iholleen.

"A...nteeksi, että puhun näin tt...tällaisella hetkellä." Äänteet katkeilevat tavallista enemmän. Pelkääkö hän jotakin?

"Asael, onko kaikki kunnossa?"

"On", hän kuiskaa. "Minä vain... tunnen niin paljon jj...juuri nyt."

Sivelen Asaelin kylkeä, yritän saada vastausta ulos, mutta Asael vaikenee. Kurotan katsomaan häntä silmiin. Ne ovat kyynelissä.

"Asael?"

"Kheri... Kävi, mitä kävi, mm...muista, että sinä olet lempeä. Aina."

"Mitä sinä..."

Asael nousee istumaan, vie kätensä ympärilleni, pitää tiukasti kiinni ja painaa huulet omilleni. Hän ei päästä irti, antaudun hänen kosketukselleen. Hänen tilallaan ei ole enää ketään muuta. Ei pelkoa, ei muistoa miehestä. Ainoastaan hän. Kaunein lauluni.

"Kaikki kunnossa", Asael kuiskaa suutani vasten. "Ei... hätää. Ss...sinä olet vain erilainen. Voimassasi on uusi ss...sävy. Hätkähdin sitä. Siinä kaikki. Pysy siinä, Kheri. Älä... mene."

En minä mene. En voisi. Olen löytänyt uuden voiman, uuden tavan elää. Heittäydyn sitä päin ja toivon, että se kantaa. Painan pääni Asaelin rinnalle, annan hänen hivellä selkääni, tuudittaa kehoni rauhaan. Sen jälkeen kuuluu vain putouksen tasainen kuohu ja Asaelin sydämen villi syke. Hän on elossa. Me molemmat olemme. Olen löytänyt tien takaisin ruumiiseeni. Hänen laulunsa kutsui minut kotiin.