Vapaa ihostaan

Luku 26: Puut

Asaelin iho maistuu suolalta kielelläni. Hengitän hänen kaulaansa vasten, hän sukii hiuksiani pitkin vedoin. Kun vetäydyn, hän painaa huulensa vielä pehmeästi omiani vasten. Lämmin. Turvallinen. Minun pitäisi kertoa se hänelle. Mieleeni juontuu kuitenkin aivan toinen aihe, kun irrotan Asaelista.

"Minua pelottaa", sanon hiljaa.

Asael kallistaa päätään. Kuin lintu.

"Minä en tiedä, mitä haluan." Vihdoin minä puhun. Aivan kuten hän halusi. "Olen ajautunut tilanteeseen, jossa minun täytyy tehdä valinta."

Voinko minä pettää ihmiset, jotka tahtovat vain elää?

"Vv...voiko päätös odottaa?"

Nyökkään.

"Ss...sitten sinulla on... vielä aikaa harkita."

Pääni painuu alas. Olen antanut itseni hajota jälleen. Rikkoutunut Ennan kosketukseen kuin hän olisi äiti, jota minulla ei ole koskaan ollut. Vaikka eiväthän äidit täällä ota lapsiaan syliin. Täällä äidit pakottavat lapsensa tappamaan toisensa ja vievät syrjään hakatakseen heidät muista erillään.

"Minä en voi millään tehdä tilanteessa oikein", huokaan syvään. Kunpa en olisi koskaan suostunut Ajan pyyntöön. Ei. Olisit silti ajautunut kuulemaan poikien keskustelun. Älä syytä itseäsi.

"Tt...tiedätkö, Kheri... Minä halusin joskus tehdä kaiken oikein. Luontoni kk...käskee minua miellyttämään kaikkia. Olemaan kaikille lempeä."

Suru istuu syvällä Asaelin äänessä. Vien käden hänen kädelleen. Osaan jo tehdä sen luonnostaan.

"Ss...sitten Konai teki minulle... tämän." Asaelin silmät sulkeutuvat hetkeksi. "Ne, jotka asuvat arolla, eivät ole enää ihmisiä. Nn...ne eivät kysy, mitä kukaan haluaa. Konaikin ajatteli vain i...tseään, kun hylkäsi minut arolle. Minä uskalsin luottaa hh...häneen. Ja epäonnistuin."

Silitän Asaelin kämmenselkää.

"Etkö sitten enää luota ihmisiin?" Ajattelen, kuinka helposti hän otti minut iholleen. Hän on luottanut minuun alusta lähtien. Mutta hän näkeekin meidän samankaltaisuutemme.

"Luotan minä", Asael sanoo. Kirkas ääni, kuin nuorella pojalla. Meidän väliimme jää paljon kokemusta ja koettua kipua, joita emme voi kiriä. Joskus unohdan, että meistä vain minä olen vielä melkein kuin lapsi.

"Luotan, mm...mutta se ei ole enää koskaan samanlaista. Nyt minä... näen."

Hän näkee. Aivan kuten hän näki minutkin. Kurotan jälleen sivelemään hänen piirteitään, kuljetan sormeni nenän kaarelta huulille.

"Aina ei voi tehdä oikein", Asael kuiskaa sormiini. "Aina ei voi... onnistua."

Kulmani kaartuvat. Tunnen, kuinka sisälläni aaltoilee jälleen.

"Minulla on ikävä kotiin", minä soperran. Ajatukseni risteilevät suunnasta toiseen, mutta eikö hän käskenytkin sanomaan ne ääneen? "Minä tahdon takaisin sinne, mistä lähdin. Mutta minä en voi palata. Minä tapoin sen miehen. He eivät koskaan ota minua takaisin. Minä en kestä olla täällä. Sielläkin oli väkivaltaista, mutta ei tällä tavalla. Täällä joku on jatkuvasti odottamassa minulta jotakin."

Asael ei hyssyttele minua. Hän istuu minua vastapäätä jalat solmussa omieni kanssa. En tunnistaisi omia jalkojani hänen jaloistaan, ellei hän olisi niin tavattoman kalpea. Hän vain katsoo, odottaa, että puhun. Antaa minulle tilaa. Jos tietäisin, miksi rinnassani sykkivää, lämpimää tunnetta kutsutaan, en koskaan lakkaisi huutamasta sen nimeä.

"Eräs nainen täällä sai minut todella kaipaamaan kotiin", huokaisen. "Juuri, kun kuvittelin tottuneeni elämään täällä. Turtuneeni. Miksi mieleni ei kuole? Miksi se ei vain voi jättää ruumistani, niin kuin Aja toivoisi? Miksi sen pitää sinnitellä, vaikka minä pieksän itseäni päivästä toiseen, annan ihmisten ohjailla, annan itseni pois uudelleen ja uudelleen? Se ei vain kuole. Se ei vain kuole..."

Jos minä voisin vuodattaa kyyneliä niin kuin Asael voi, tekisin niin nyt. Äänetön itku jää polttamaan kurkkuani, vien kädet sen luo, puristan, mutta se ei tule ulos, se jää risteilemään ja särkemään. Asael tarttuu käsiini, vetää ne pois kurkultani, kaappaa minut käsivarsilleen eikä päästä pois. Rimpuilen pois, yritän pitää huudon sisälläni, mutta hän varastaa sen, hän ottaa kehoni ja pitää sen otteessaan, kunnes rauhoitun enkä enää pääse käsiksi kurkkuuni.

"Mm...minä muistan, kun näin sinut ensimmäistä kertaa täällä", Asael kuiskaa päälakeeni. "Sinussa oli jo silloin niin paljon... niin paljon..."

Meistä kumpikaan ei tiedä nimeä sille. Huudolle, joka ei tule ulos.

"Minä taisin suuttua sinulle, vaikka toit minulle ruokaa." Onnistun naurahtamaan.

"Arvelinkin sinun reagoivan voimakkaasti. Kaikki sinussa oli kiinni. En päässyt lähellekään."

Ja nyt minä kuuntelen hänen sydämensä sykettä.

"Kheri, minä olen tässä ss...sinua varten."

Hän ei koskaan kysy mitään itselleen. Ei pienintäkään katsetta, ei ainuttakaan lihanpalaa tai palvelusta. Hän sulkee minut syliinsä kuin se riittäisi hänelle. Kuinka minä voin olla hänelle niin paljon, kun olen itselleni tuskin ajatuksen vahvuinenkaan?

"Minun täytyy puhua Ajalle", huokaan syvään.

"Siitäkö, että sinulla on ikävä kotiin?"

"Ei. Minä tahdon hänen tietävän, että minussa on liikaa huutoa, jotta voisin koskaan vapautua." Hänhän käski minua kertomaan, mikä minua pitää kiinni tässä ruumiissa.

"Tiedätkö sinä vieläkään, tt...tahdotko sinä itse sitä? Vapautusta?"

"En ole oppinut ymmärtämään mitään niin paljon."

Ääneni on kova. Älä kysy enää. Pidä vain. Käperryn lähemmäs Asaelia, suljen silmäni ja kuuntelen vain hänen sydäntään ja pauhaavaa putousta. Uni on vältellyt minua jo päiviä, se ei ole tahtonut viipyä luonani. Nyt uupumus hakkaa luissani, raajani huutavat lepoa. Olen nähnyt ja kokenut jälleen paljon. Jos en salli itseni levätä, putoan lopullisesti. Asaelin lempeä kosketus hiuksissani kertoo, että saisin nukahtaa siihen, hänen iholleen. En muista, että kehoni olisi koskaan antanut minun nukahtaa lähelle toista ihmistä. Se mies tuli aina öisin. Olen valvonut suurimman osan elämästäni.

Kohotan katseeni, Asael kumartuu painamaan huulensa otsalleni. Lämmin. Turvallinen. Kunpa minulla vain olisi sanoja hänelle. Ajatukseni ovat unen rajamailla, en kykene näkemään suoraan, on vain väsynyt harso ja Asaelin turvallinen iho omallani.

"Asael... Jos puut voisivat lentää, lentäisivätkö ne?"

Unta. Minä näen jo unta. Kehoni päästää hiljalleen irti laidoistaan.

"Lentäisivät ne. Kaikki me lentäisimme, jj...jos voisimme."

Minä irrotan. Mieleni lentää kauas, Asael jää vartioimaan kehoani. Uneni vartija. Kaunein kaikista.