Vapaa ihostaan

Luku 4: Putous

Istun leiriaukion reunalla, kun Aja lähestyy minua. Sydämeni sykkii yhä, taistelu on painunut verkkokalvoilleni, se ei anna itsensä unohtua. Toisen tappaminen. Kipua kuin se olisi omaani. Aja tekee kädellään eleen, joka käskee minut ylös. Nousen nopeasti, kohtaan hänen tummat silmänsä. Ne ovat niin syvät, että erotan kuvani niistä. Poika, jolla ei ole enää lettejä.

"Sinun pitää saada nähdä elinalueemme rajat", Aja sanoo ja huiskauttaa kättään jollekulle takanamme. Erotan voimakkaan siluetin. Taistelun voittanut Konai on taas leirissä ja hymyilee, kunnes hänen äitinsä viittoo hänet luokseen. Ylpeys liikkeissään hän kävelee luoksemme, nyökkää meille molemmille.

"Konai, sinä saat näyttää aluettamme Kherille", Aja sanoo pojalle. Konain silmissä välähtää, mutta hän tyytyy nyökkäämään äidilleen. Kun hän kääntyy, minä tiedän, että minun täytyy seurata. En saa kysyä kysymyksiä. Minun pitää löytää itse vastaus siihen, miksi nämä ihmiset huutavat kuin villipedot, tahtovat tappaa toisiaan kuin olisivat sellaisia.

Konai kävelee niin rivakasti, että epäilen hänen haluavan kadottaa minut perästään. Kun olemme kulkeneet kalliot ohittavaa polkua ylös niin pitkälle, että Aja ei enää näe meitä, Konai kääntyy puoleeni. Letit keinahtelevat askelten tahdissa, silmät ovat siristyneet, suu pelkkä kovaksi puristunut viiva.

"Olit niin olevinasi, kun tulit tänne", Konai naurahtaa. Hänen äänensä on kirkas, puhetapansa mutkattomampi kuin äitinsä. Ajalla on voimakas ääntämys, luja ja vääntynyt, erilainen kuin puhe siellä, mistä tulen. Konai puhuu selkeämmin. Halveksuntaa äänessään. "Nyt sinulla on hädin tuskin hiuksia ollenkaan. Miltä se mahtaa tuntua, tulokas?"

Käännän katseeni Konaista tiehen. Se nousee vielä, kunnes tulemme korkeimmalle huipulle. Maailman äärelle. Konai tarkkailee jokaista elettäni. Tilanne on juuri kuten epäilinkin. Minä olen hänelle uhka, olen kävellyt hänen tilaansa. Minä, poika, jolla oli kolme lettiä, enemmän kuin hänellä on vielä suuren miehen tapettuaankaan. On kuin olisin tullut hänen iholleen, vienyt hänen oikeutensa itseensä. Hän katsoo minua kuin varasta, vaikka en ole koskettanut häntä tai sanonut hänelle sanaakaan.

"Äiti varmasti haluaisi, että kohtelen sinua kuin veljeä", Konai sanoo sylkäisten polulle. Hän venyttelee käsiään, erotan lihasten liikkeet ihon läpi. Harjoittelu ja työ näkyvät ruumiissa, jolla on aivan erilainen tarina kerrottavaksi kuin omallani.

"Mutta minä en tarvitse veljeä. En tarvitse sellaista kuin sinä. Muualta tullutta." Hän sanoo sen kuin se polttaisi hänen kieltään.

"Minä olen voittanut juuri toisen taisteluni, ja hän passittaa minut tänne näyttämään sinulle rajoja kuin pahaiselle kakaralle", Konai sähähtää. Hän puhuu enemmän kuin kukaan täällä. Hänessä on kovin paljon kaikkea. "Hän aliarvioi minua."

Tai tahtoo opettaa sinulle jotakin. En sano sitä ääneen.

"Minä tahdon, että sinä tiedät paikkasi. Sinusta ei koskaan tule yhtä meistä. Sinä olet tungettelija, muukalainen, ja minä aion varmistaa, että muistat sen."

Hänen ei tarvitsisi sanoa sitä minulle, minä olen lukenut sen jo kaikesta, mitä hän on seistessään vierelläni.

"Näyttäisitkö minulle rajat?"

Rystynen iskeytyy suoraan poskelleni. En ehdi väistää, kehoni on liian turtunut kaikesta siitä, mitä on joutunut kokemaan sitten auringonnousun.

"Mikä sinulla on hätänä?!" Konai huutaa niin, että sylki lentää suoraan kasvoilleni. "Minä yritän puhua sinulle! Oletko sinä kuuro!"

En vetäydy kauemmas, kallistan vain päätäni. Poskeani jomottaa, siihen jää jälki, mutta verta ei tule. Kehoni saa olla vereltä rauhassa. Konain piirteet ovat hurjistuneet. Olin oikeassa. Hänessä on paljon sellaista, mitä en ole nähnyt vielä kenessäkään. Niin kiihkeä. Täynnä paloa. Mutta mehän olemme vain ruumiita. Kuinka hän on oppinut olemaan niin paljon?