Vapaa ihostaan

Luku 10: Aro

Ehralla ja Irinillä on käsissään kepit, joiden päät on veistetty teräviksi. Vaaralliset aseet, jotka iskeä saaliin niskaan. Minä en ole juuri metsästänyt, olen pärjännyt sillä, mitä eteeni on tuotu. Meillä kotona jako taistelijoiden ja metsästäjien välillä oli selkeä. Täällä en ole siitä enää niin varma. Takapin selästä käsin minusta tuntuu, että voisin olla niin metsästäjä kuin saaliskin. Arolla siitä ei voi koskaan olla varma.

Aro on tuskaisen hiljainen. Jos se päästäisi äänenkin, tuntisin oloni turvallisemmaksi. Edes vuoritakapit eivät enää hörähtele, ne kantavat meitä täysin rauhassa. Tuskin kuulen niiden sorkkien kopinaa maata vasten. Täydellinen hiljaisuus. Onneksi hämärä ei ole ehtinyt vielä laskeutua. Pimeässä vaistoni pettäisivät minut täällä.

Leirissä on käyty muutama kaksintaistelu viimeisimpien päivien aikana. Ruumiita ei kuitenkaan näy missään. Ei pienintäkään merkkiä siitä, että niitä olisi koskaan tuotukaan aron reunalle. Ei edes kaluttuja luita. Ei mitään. Aro on ottanut omansa. Hengitän raskaasti, vilkaisen Konaita vieressäni. Pojan leukaperät ovat jännittyneet. Hän pitää tiukasti kiinni takapistaan. Konai on pelkkä lapsi niin kuin minäkin. Ei vielä edes viittätoista pimeää jaksoa nähnyt. Silti minua raastaa nähdä hänet pelkäämässä. Hän näyttää enemmän itseltään pelkoon kiedottuna. Lämpö risteilee rinnassani. Ehkä se yrittää kertoa, että olen oppinut pitämään hänestä.

Jokin sähähtää. En ehdi reagoida, ennen kuin näen pienen kissamaisen petoeläimen Irinin kepinnokassa. Kehoni alkaa täristä, mutta pidän kiinni takapista. Eläin allani ei ole kissapedosta millänsäkään. Alan hiljalleen ymmärtää, miksi juuri takapeita käytetään arolla metsästämiseen. Irin nostaa pedon takapinsa selkään. Kaikki tapahtuu nopeasti. Kukaan ei sano mitään. Olemme vaienneet kuin äänettömästä sopimuksesta. Hiljaisuuteen pitää vastata hiljaisuudella.

Kohtaamme kolme muutakin eläintä, kaikki muodoltaan tuttuja, villejä. Kauriseläimiä. Ei enää yhtäkään petoa. Ehran ja Irinin olemukset ovat voimakkaiden metsästäjien. Heitä ei saalistaisi kukaan. Sisimpäni sykkii sekä kauhusta että kunnioituksesta.

Pahinta on tiedostaa, että pedot eivät ole se, mitä Akvamarin kansa arossa pelkää. Aron pelossa on kyse jostakin aivan muusta. Se on miltei luontoa itseäänkin suurempaa. Jotakin käsittämätöntä ja nimetöntä. Jännitys istuu kehossani ja odottaa tilaisuutta laueta. Se tietää, mitä odottaa. Kun sitä ei kuulu, jännitys jää vain risteilemään ja särkemään raajoja. Konain ilmeestä päätellen hän kokee samaa. Ehra ja Irin ovat kokeneempia, heidän ilmeensä eivät värähdäkään.

Käännymme takaisin, kun meillä on tarpeeksi riistaa. Minä ja Konai olemme mukana pelkkänä taakkana. Ilman takapeitamme olisimme molemmat jo juosseet pois kauhusta mykkinä. Pahinta ei koskaan ole se, mitä kohtaa, vaan se, että joutuu odottamaan.

Kun erotan Akvamarin korkeat punaiset kalliot kaukaisuudessa, sydämeni lakkaa hakkaamasta niin lujaa. Koti on edessä. Oli se sitten mikä hyvänsä. Jännitys on istunut sisälläni liiaksi, tiedän, etten kestäisi sen painoa enää kauan. Sitten, aivan lähellä kallioita ja polkua, tuttua maaperää, takapimme pysähtyvät. Kaikki samaan aikaan. Ne eivät liikahdakaan, höristelevät vain korviaan. Erotan, kuinka reunimmaisin takapi, Ehran oma, korottaa kaulaansa nähdäkseen. Ehra tekee kädellään eleen. Irin vaihtaa hänen kanssaan katseita. Me emme ole yksin.

Ehran käden liike kertoo meille, että emme saisi tehdä mitään. Pysymme paikoillamme, minä ja Konai, ja pidämme eläintemme karvasta lujaa kiinni. Näen, kuinka kireinä Konain rystyset ovat. Siitä on kauan, kun olen nähnyt vastaavaa kauhua kenenkään ruumiissa.

Yhtäkkiä Ehran takapi kaatuu. Se alkaa huutaa. En ole koskaan kuullut takapien päästävän minkäänlaista ääntä. Ääni hakkaa tiensä ruumiiseeni eikä lähde sen onkaloista koskaan. Rikottu, vihlova ääni. Kuolevan eläimen viimeinen huuto. Ehra ehtii hypätä Irinin takapin selkään, mutta riistasta osa tippuu maahan. Kukaan ei jää nostamaan sitä. Erotan silmäkulmassani liikettä. Raajoja. Väärissä asennoissa, luonnollisina, mutta kammottavina. Ihmisenkaltaisia. Minä en tiedä ainuttakaan sanaa sille, mitä näen. Takapi jää maahan, enkä erota muuta kuin verisen suihkun ja hurjia, vääntyileviä raajoja sen ympärillä. Jäljelle jää vain takapin huuto. Kun se lakkaa, äänet kaikkoavat täysin.