Vapaa ihostaan

Luku 12: Ensiriitti

He tietävät minun tietävän. Jokainen katsoo minua nyt eri tavalla, aivan kuin ymmärrys loistaisi minusta suoraan heidän silmiinsä. Minä ymmärrän, mitä he jahtaavat, ja he katsovat minua kuin olisin yksi heistä. Yksi jahtaajista. Vaikka enhän minä ole.

Konai on kyykistynyt aivan viereeni minun repiessäni lihaa suuhuni heti aamusta. Hän tuijottaa minua pitkään, pitempään kuin pitkään aikaan. Konai ei ole ikinä ollut näin hiljaa lähelläni. Se saa kehoni pistelemään. Lasken lihanpalan maahan, kallistan päätäni. Konai ei ole Konai, jos hän ei puhu.

"Sinä olet tainnut vihdoin ymmärtää, miksi me elämme näin. Etkö olekin?"

Ei halveksuntaa. Aron kohtaaminen on muuttanut meitä molempia. Uskon nyökkääväni.

"Se oli aro, joka sinut sai ymmärtämään, eikö vain?"

En ole varma. Aro tai Asaelin lempeä kosketus selässäni. Kenties molemmat. Niiden yhteentulema.

"Olet miltei yksi meistä", Konai sanoo virnistäen. Hän tömäyttää minua nyrkillä rintaan. Eleessä on voimaa, mutta ei tarpeeksi. Se on kenties hänen tapansa olla ystävällinen.

Konai katselee ympärilleen kuin viestiäkseen jotakin muille ryhmäläisille. Minä tartun lihanpalaan ja puren hampaani siihen uudelleen, annan sen täyttää aistini lämmöllä. Yllättäen, kesken suupalan, tunnen iskun selässäni. Liha lentää kädestäni, käännyn ja kohtaan hyökkääjän. Liian myöhään. En ehdi iskeä takaisin. Heitä on useita, he ovat kaikki päälläni. Käsien ja jalkojen mielipuolinen tanssi. Kuin arolla. Kehoni tekee sen, mitä parhaiten täydellisen kauhun hetkellä osaa. Se lamaantuu.

Hetkeen en ymmärrä mitään. Sitten näen tuttuja kasvoja. Miehiä ja naisia, joiden kanssa olen jakanut elämäni jo useiden kymmenten auringonnousujen verran. Konai heidän takanaan. Hän ei iske minua. Mutta hän katsoo. Näen tummissa silmissä vain tyhjyyttä. Ei voitonriemua. Ei mitään. Hän ei ole se, joka haluaa tehdä minulle näin. Jostain syystä se herättää minussa lämpöä.

Minä annan heidän käydä kimppuuni. Minunhan ei ole tarkoitus olla mitään. Ei-mitään ei taistelisi vastaan. Pysyn ääneti, minussa ei herää huutoa saati vihaa. Kipuun turtuu, kun sitä kokee tarpeeksi. He voisivat kävellä ylitseni, katkaista rankani, ja minä vain katsoisin heidän eläimellisiksi vääntyneitä kasvojaan. Eivät he minua satuttamalla tyhjiksi tule. He vain auttavat minua katoamaan itseeni.

Sitten raajat vetäytyvät pois, niiden väkivaltainen paino katoaa päältäni. Kuulen, kuinka joku yskii verta. Kenties se olen minä. Olen liian kaukana mistään tietääkseni varmaksi. Konain taakse astuu hahmo. Voimakasrakenteinen. Leveät hartiat ja tumma iho. Aja tulee lähemmäs, hänen hiuksensa kutittelevat äänettömiksi pieksettyjä kasvojani. Vasta silloin ymmärrän olevani vielä täällä. Rajojeni sisällä.

Aja vetää minut ylös, pysyn jaloillani vain melkein.

"Onnitteluni, Kheri", Aja sanoo. Hänen vääntynyt, erikoinen tapa lausua nimeni. "Sinä olet läpäissyt ensiriittisi."

Ensiriittini?

"Olet nyt virallisesti yksi meistä."

Näkökenttäni pimenee.

*

Haistan palaneen. Se tulee ensin. Vasta sitten kuulen tulen rätinän, erotan siluetin, jota ympäröi valokehä. Silmäni avautuvat varoen. Sormeni liikahtavat, tunnen ruumiini rajat. Minä olen vielä elossa.

"Missä minä..."

"Ssh, sinä selvisit kunnialla." Ajan ääni. Lämpimämpi kuin tuli, joka hehkuu hänen takanaan ja antaa kultareunuksen hänen siluetilleen. "Se oli sinun ensiriittisi. Sinä selvisit siitä. Kuulut nyt meihin."