Vapaa ihostaan

Luku 8: Luola

Tunnen ääreni vain vaivoin, kun raahaudun veden äärelle. En erota kuvajaistani putouksen värisyttämästä vedestä, on pelkkää heiluvaa, hajanaista muotoa. Sellainenhan minä olenkin. Rikon veden pinnan, pesen kasvoni. Tajunta heiluu edelleen, on vaikeaa vetää happea sen jälkeen, kun Aja potkaisi minua vatsaan. Kun nousen ylös, en enää ole varma, olenko siinä vai kuvittelenko vain.

Konai ei sanonut, että putouksen takana olisi mitään. Mutta siellä on. Olen siitä varma. En tiedä, missä rikotut ääreni kulkevat, mutta sen minä tiedän varmaksi. Kävelen märkää kallionreunaa aivan putouksen eteen. En ymmärrä, miksi kukaan ei koskaan tule tänne. Miksei Konaita kiinnostanut? Sitten särky jossakin päin alaruumistani muistuttaa, että kipu on ainoa asia, josta nämä ihmiset osaavat elää.

Veden takana on jotakin. Kävelen vapisevalla ruumiillani sen suojiin, annan veden piilottaa minut hetkeksi. Putouksen takana avautuu pieni luola. Harmaa ja kova. Hämärä. Veden jatkuva pauhu peittää kaikki muut äänet alleen. Vaikka ruumiini on lopussa, valo syttyy sisälleni. Tänne kukaan ei kuule minua. Täällä voin antaa huudon täyttää minut kaikkialta. Vesi on hyvä. Vesi on ollut luonani aiemminkin. Suljen silmäni ja ajattelen päivää, jolloin otin toisen ihmisen elämän ja sallin sateen tulla. Ajattelen kaikkea sitä seurannutta. Kipua kaikkialla. Toisten nälkäisiä katseita. Ajan ristiriitaisuutta ja Konain kilpailuviettiä. Kukaan näistä ihmisistä ei näe minua, ei oikeasti. Annan ajatuksen maistua sapelta suussani ja huudon paisua äärimmilleen sisälläni.

Avaan suuni, mutta se ei tule. Ulos ei tule mitään. Pelkkää hiljaista pihinää, joka hajoaa veden voimakkaaseen pauhuun. Ei huudon kaltaistakaan. Kauhu täyttää kurkkuni, kun ymmärrän, että en enää osaa huutaa. Tuijotan käsiäni, paljasta ruumistani, eikä mikään niistä enää puhu minulle. Kipu on vienyt kaiken mennessään. Kurkkuani kuristaa, painun kosteaa kiveä vasten ja alan kakoa. Mitään ei tule ulos. En ole syönyt mitään. Tukehdun itseeni. Hetken kuvittelen, että kaikki tämä vie minut mukanaan.

Kun tavoitan ääreni jälleen, vien käteni vasten luolan seinämää. Vesi valuu sormiani vasten. Se on armollisempaa kuin mikään tähän mennessä. Painan pääni kylmään kiveen, tavoittelen jotakin, jolle en tiedä nimeä. Se ei tule. Armo pysyy piilossa. En vieläkään ymmärrä, miksi minä olen tässä. Miksi ruumiini ei tottele, miksi se ei ole minun. Miksi kipu on edelleen ainoa kieli, jota ymmärrän.

Huuto ei tule. Ajatus on liian painava kannettavaksi. Painan silmäni lujaa kiinni ja tiedän, että en voi enää palata kotiin. En enää koskaan. Minä olen tappanut entisen ryhmäni johtajan ja lähtenyt sellaisen naisen mukaan, jota jokainen ryhmässäni halveksi. Josta jokainen siellä varoitti minua. Olen vihdoin alkanut ymmärtää, miksi. En tarinoiden vaan kokemani ansiosta. Ajan keho on kertonut minulle paljon käydessään minua vastaan. Se on erilaista kuin Konain kanssa. Konai on mutkaton. Pelkkä lapsi niin kuin minäkin. Aja ei ole. Aja on jotakin muuta. Kun hän satuttaa, hän ei tee sitä kivun itsensä vuoksi. Hän tahtoo minusta jotakin muuta, eikä minun ruumiini kestä sitä. Ei sen jälkeen, mitä jouduin kotona kokemaan. Pudistan päätäni. Naurettavaa. Kuuntele itseäsi, Kheri. En minä kaipaa kotiin. Minä en vain ole vielä tottunut tähän paikkaan. Olen minä kipua aiemminkin kokenut. Sen nimi on minulle tuttu. Miksi sinä sitten olet polvillasi maassa ja tahdot pois?

Ääni takaani saa minut säpsähtämään ylös. En voi syyttää edes kuohua siitä, että olen päästänyt jonkun tilaani. Minun olisi pitänyt kuulla siitä huolimatta. Olin liian syvällä itsessäni kuullakseni.

Mies, joka kävelee luolaan, on selvästikin käynyt siellä aiemminkin. Hänellä on täysin valkoiset hiukset ja niin monta lettiä, etten ehdi laskea. Asael. Mies, joka on katsellut minua lempeillä silmillään. Nyt hän on täällä kanssani, katsomassa, kuinka hajoan ja yritän löytää itseni.

Asaelilla on käsissään riistaa. Hän heittää sen kivelle eteeni. Sitten hän istuutuu sen eteen ja ristii jalkansa, aivan kuin me olisimme olleet ystäviä vuosikaudet ja voisimme kevein aatoksin istuutua yhdessä ravinnon äärelle. Siinä jälleen yksi asia, jota ihmiset täällä eivät tee. He eivät jaa. En ole nähnyt kenenkään istuvan tulen äärellä laulamassa lauluja ja kertomassa tarinoita ruoan äärellä niin kuin kotona. Nyt Asael on täällä, minun tilassani ja tarjoaa minulle ruokaansa.

"Älä..." Minä kuiskaan ja vetäydyn vasten luolan seinämää. En istuudu. En voisi.

Asael kohottaa päätään. Uurteet silmien ympärillä, väsynyt, avonainen suu. Silti nuorempi kuin Aja. Kävelevä ihme. Arolta selvinnyt.

"Ss...s... sinun täytyy... syödä."

Hätkähdän hänen sanojaan. Ääni on kirkas kuin avoin päivä, mutta äänteet katkeilevat keskeltä. Ymmärrän, mitä Konai tarkoitti aiemmin. Asael on kokenut arolla liikaa kyetäkseen enää edes puhumaan kunnolla.

"Sinä... hhh... heikkenet, jos et... syö."

Tauot väärissä paikoissa. Kidutetut sanat. Sisälläni kuohuu. Tahdon koskea Asaeliin, mutta en ymmärrä, miksi.

Kumarrun Asaelin tasolle ja ojennan kättäni varovasti riistaa kohti. Ravinnon lämpö leviää kehooni, haju täyttää minut nälällä. Painan hampaani lihaan ajattelematta, mitä syön, ajattelematta, että kovia kokenut mies tarkkailee jokaista suupalaa. Liha on pelkkää polttoainetta. Syön ahnaasti ja nopeasti niin, että ruumiini jää vapisemaan ravinnon jälkeenkin. Käyn vetämässä kämmeneni kuppiin putouksen vettä ja juon niin paljon, etten ymmärrä, miksi en ole tehnyt sitä aikaisemmin. Kuinka kauan olen ollut syömättä ja juomatta mitään? En ymmärrä. Olen ollut niin kauan pois itsestäni, että tavalliset tarpeetkaan eivät ole vaatineet tulla täytetyiksi.

Kun istuudun takaisin Asaelin eteen, tunnen poskiani kuumottavan. En tiedä, paljonko Asael on ehtinyt nähdä. Nyt, kun olen syönyt ja juonut, ymmärrän, millaisessa tilassa minun on täytynyt olla. Eksynyt. Hajalla. Kunpa Asael ei olisi nähnyt sitä kaikkea. Näen pelkästään häntä katsomalla, että hän on. Satutettu tunnistaa aina toisen kaltaisensa.

"Ss...s...sinä et saa päästää itseäsi tippumaan."

"Minä olen kunnossa. Eivät yhdet harjoitukset minua kaada."

"Hh...harjoitukset?"

Tuijotan häntä. Hän tuijottaa takaisin. Miksi se on yhtäkkiä niin sietämätöntä? Minä olin täysin auki, ja hän käveli suoraan sisälle siihen, mitä olin. En anna sitä hänelle koskaan anteeksi.

"Niin. Harjoitukset. Ei sen kummempaa." Olen nousta ylös, mutta jokin Asaelin katseessa käskee minua jäämään. "Pitää palata leiriin."

"Vai... palata leiriin." Asael huokaisee syvään.

"Miksi sinä olet täällä?" Yritän pitää ääneni tasaisena, mutta hyökkäävä sävy ujuttautuu siihen kuin luvatta. En voi sille mitään. Omaan tilaani on hyökätty.

"Ss...sinä olet kuten minäkin."

Tunnen, kuinka kulmani kaartuvat.

"Kuin sinäkin? Kuin legenda niin monella letillä, ettei niitä ehdi edes laskea?" Naurahdan. Ääni on kuiva eikä kuulu tähän tilaan. "Älä naurata. Minä en ole niin kuin sinä." Vaikka hänellä onkin niin lämpimät silmät.

"Mm...mikset sinä... päästä ketään lähellesi?"

Kavahdan kauemmas. Nousen ylös. Hänen katseensa seuraa minua. Hetkessä tiedän, että se näkee lävitseni. On nähnyt varmasti alusta asti. Mikä hänellä on hätänä? Miksi hän tekee sitä? Tulee tilaani ja kehtaa nähdä minuun. Hänen kaltaisensa mies, jolla ei ole enää mitään menetettävää. Hän ei ole kuten muut täällä. Mutta hän ei myöskään ole kuten minä. Jos kertoisin hänelle verestä käsissäni, hän ei ymmärtäisi. Kukaan ei ymmärtäisi.

Minä jätän Asaelin istumaan kosteaan luolaan ja kävelen takaisin luolan suulle. Kuljen kiveä pitkin takaisin rantaan välittämättä siitä, että voisin liukastua ja lakata olemasta. En käänny enää katsomaan taakseni. Siellä ei ole mitään, minkä haluaisin nyt kohdata.