Vapaa ihostaan

Luku 33: Jälleennäkeminen

Arolla on hiljaista. Takapi allani hörähtelee, minä silitän sen kaulan karvaa, pidän sen rauhallisena. Edellisellä kerralla, kun olin täällä, kuljetin harteillani poikaa, joka olisi voinut olla veljeni. Laskin Konain taistelumme jälkeen arolle, annoin hänet luonnolle. Nyt olen täällä seurassani eläin, jonka henki on arvokkaampi kuin monen ihmisen. Korvissani kulkee edelleen muisto arolle kuolleen takapin huudosta. Eläin allani tuntee hermostukseni, silitän sen turkkia entistä suuremmin vedoin.

En kertonut kenellekään tänne lähdöstäni. Asael ei tiedä. Jos hän tietäisi, hän ei olisi päästänyt minua yksin. Aja tietää ja halusi minun menevän. Olisi tultava vahvemmaksi. Vaikka minä en ole täällä sen vuoksi. Minä etsin täältä jotakin täysin muuta.

Pimeys on laskeutunut kaikkialle. Ehdin lähteä ennen hataraa, myrkyllisen väristä kajoa taivaanrannassa. Olen keskellä yötä, ajattomassa tilassa, jossa ei ole aamu eikä yö. Pimeys tuli jäädäkseen. Näen tuskin mitään. Satunnaisia pensaita ja tuskaisesti kasvavia puita. Ei liikettä. Ei vielä. Takapi allani ei aisti mitään. Sen korvat värisevät, mutta edes sen aistit eivät poimi pimeästä mitään meitä uhkaavaa. Urhea eläin. Meillä ihmisillä todella olisi opittavaa niiltä.

Kun pimeydelle ilmestyy silmät, takapi hörähtää. Se ei lähde pakoon, pysähtyy vain. Tuijottaa silmiin kuten minäkin teen. Yhdet ainoat silmät. Vanttera ruumis. Ei vääntynyt ja kieroutunut kuten niillä, jotka aroa asuttavat. Selkeä. Todellinen. Tuntisin sen jokaisen mutkan. Kun hahmo tulee lähemmäs, olen varma siitä, kenet näen. Silitän takapin karvaa ja laskeudun alas sen selästä, vaikka niin ei koskaan tulisi tehdä.

"Veljeni", minä kuiskaan pimeydelle ja ojennan käteni sitä kohti. Pimeys väistää kosketukseni, seisoo jäykkänä kuin kallio. Kuulen vain sihinää, vihaista ja eläimellistä. Aron ihmisenkaltaiset kuulostavat täsmälleen samanlaisilta. Mutta tämä ei ole yksi niistä. Tämä on minun veljeni. Poika, jonka hengen minä säästin. Hän, jota olen tullut tänne katsomaan.

"Konai."

Se on hän. Erotan sen pimeässäkin. Silloinkin, kun hänen hartiansa ovat kyyryssä ja hän seisoo kuin ylpeä petoeläin, jota on rääkätty hengiltä. Hänen hiuksensa on kynitty yhtä lyhyiksi kuin minulla oli tänne tullessani. Vain yksi letti roikkuu surullisena olalla. Hän ei ole luopunut letistä edes täällä.

"Kheri." Ääni on puhdasta myrkkyä ihollani. Se kirvelee kauttaaltaan. Nimeni on lausuttu monella tavalla, mutta kukaan ei ole sanonut sitä näin, kukaan ei ole saanut sitä polttelemaan ihoani.

"Konai. Minä tulin katsomaan sinua."

Konai sihisee jälleen. Hän paljastaa hampaansa ja minä ymmärrän, että aro on syönyt hänestä pois kaiken turhan. Hän on enää pelkästään ytimensä. Raaka ja kova. Minun säälini, jonka piti pelastaa hänet, on runnellut hänet kauttaaltaan.

Konai kohauttaa olkaansa, neuvoo eleellä minua seuraamaan. En päästä irti takapista, pidän sen mukanani. Minun pitäisi ratsastaa sitä, mutta en halua istua Konaita korkeammalla hänen kävellessään maalla, joka polttaa ja tahtoo niellä hänet kokonaisena. Aro ei anna anteeksi. Ei koskaan. Se on armoton ja kivulias.

Saavumme pienelle kivirykelmälle. Konai kapuaa vaivattomasti kivistä korkeimmalle. Aina yhtä ketterä. Hän on itsensä, mutta samalla ei ollenkaan. Se Konai, jonka kanssa minä kasvoin osaksi uutta ryhmääni, olisi puhunut koko matkan, nauranut sille, kuinka paljon pimeä aro häntä pelottaa. Tämä Konai ei sano mitään. Hänen mykkyytensä on lähes julmaa. Istuudun hänen viereensä. Takapi pysyttelee lähellämme.

"Sinä olet elossa", minä hengähdän.

"Toivottavasti olet pettynyt." Ääni on raaka. En olisi koskaan uskonut Konain kuulostavan siltä. Hänen, joka oli niin täynnä elämää. Minäkö sen riistin häneltä jättämällä hänet henkiin?