Vapaa ihostaan

Luku 43: Hyvästi

Muistan odottaneeni myrskyä vasta silloin, kun se tulee. Se on pysytellyt poissa kauan, kokonaisen pimeän jakson yli. Silloin, kun lädin ja tulin tänne, lempeän maan luo, myrsky teki tuloaan. Se tulee vasta nyt, ja se tulee voimalla. Sadepilvien keräännyttyä taivas avautuu, vapauttaa raivonsa. Annan sen sataa harteilleni kaikella voimallaan.

Tänään olen yksin. Emme elä Konain kanssa samalla alueella. Minä olen Akvamarin pohjoisosissa, kauempana alueista, joissa ryhmät elävät. Täällä metsä on sankempaa ja kalliot korkeampia, mutta taivas yhtä tumma raivotessaan. Istun korkeimmalla kalliolla ja annan kehoni tuudittua kylmään sadeveteen. Kovin harva asia tämän auringon alla on kylmää, mutta sadevesi kaikessa vihassaan on viileämpää kuin mikään useaan pimeään jaksoon. Sada, sada kaikki, minä olen odottanut sinua.

Sade peittää kaikki äänet alleen. Sen huuto on kaikki, mitä kuulen. Vasta, kun erotan sivusilmällä hahmon kivien takaa, jännityn ja vien kädet suojakseni. Hetken olen näkevinäni Konain. Lähestyjä on kuitenkin paljon pitempi. Leveät hartiat ja pitkä, sateen selkään piiskaama valkea tukka. Aja. Melkein äiti. Nainen, jonka jätin taakseni, jota en kuvitellut enää koskaan näkeväni. Hän ei ole kuten se mies. Olisin voinut elää hänen kanssa saman auringon alla. Minä en vihaa häntä.

Aja lähestyy minua varmuudella. Hän ei kuitenkaan käy oitis kimppuuni. Sade hidastaa hänen liikkeitään, hänen täytyy varoa askeliaan vieraalla maalla. Nainen, joka tuskin koskaan lähtee oman ryhmänsä luota, on nyt täällä, minun luonani. Hän on etsinyt minut Akvamarin toiselta laidalta. Minut kaikista niistä, jotka on menettänyt luonnolle.

"Kheri." Aja lausuu nimeni yhä samalla tavalla. Se ei kuulu hänen suuhunsa. Hän vääntää siitä jotakin muuta. "Poikani. Sinä olet yhä elossa."

Poikani. Kerrankin hän sanoo suoraan, kuka minä hänelle olen. Sinäkö hän on minua pitänyt kaiken tämän ajan, poikanaan?

"Aja." Kallistan päätäni. "Meidän ei pitänyt enää koskaan tavata. Ja siinä sinä olet."

"Tässä minä olen."

Aja tulee lähemmäs. Ensimmäinen ajatukseni ei ole, miten taistelen hänen kanssaan tässä maastossa. Aivan ensimmäiseksi minä ajattelen, mitä teen, jos Konai saapuu kalliolle tänä iltana. Ajan kuolleena pidetty poika. Minun säästämäni henki. He eivät saa tavata enää koskaan. Minä kestän tämän, mutta Konaita suojelen koko ruumiillani. Kunpa hän ei koskaan tulisi.

"Sinä kielsit minua tulemasta, mutta minä en voi koskaan antaa sinun olla, kyllähän sinä sen tiedät", Aja sanoo katsomatta minua silmiin melkein kuin häpeäisi.

Minä tiedän kyllä. Minä olen hänen jatkeensa. Todiste siitä, että vapautuminen on mahdollista. Nainen, joka ei usko tyhjenemiseen, pakottaa toisia siihen sellaisella vimmalla, että voisi miltei kuvitella hänen jo luovuttavan. Mutta ei hän. Ei Aja. Kivun tie on loputon, eikä sitä voi katkaista. Se kävellään loppuun asti sellaisenaan.

"Miksi sinä olet nyt täällä? Minä lähdin lopullisesti."

"Sinä olet enää pelkkä vääristynyt yritykseni", Aja huokaa, "virhe, jonka tein. Katson velvollisuudekseni päättää aloittamani ja päästää sinut kärsimyksestäsi."

"Mutta Aja, en minä kärsi." Ensimmäistä kertaa todella tarkoitan sitä. Minulla on raivoaan huutava taivas, kaunein kaikista. Minulla on veli, jolle puhua, kun pääni käy liian ahtaaksi. Minä olen maassa ja tuulessa, kaikkialla, minä olen niin elossa kuin kukaan voi olla. Minä toivun. Paranen hiljalleen. Annan itselleni anteeksi kaiken aiheutetun ja koetun kivun. Kenenkään muun anteeksiantoa en tarvitse. Minä haluan vain eteenpäin.

Ajan silmät siristyvät. On kuin olisi mahdotonta ajatella, että minä, itseäni ulos sylkenyt lapsi, jonka hän otti luokseen, on nyt miltei kokonainen, miltei itsensä. Hän katsoo kuin olisin pettänyt hänet, vaikka hänhän meistä oli se, joka potki toisen alas yhä vain uudelleen. Hän ei voi koskaan antaa minulle anteeksi sitä, että olen kaiken tämän jälkeen yhä ihminen.

"Kheri, minä haastan sinut." Aja kohottaa leukaansa. "Viimeisen kerran. Kuten leirissä."

Mekö taistelisimme täällä, sateessa, kallionjuurella? On pahempiakin paikkoja. Ei ole mitään, missä hän ei olisi sinua lyönyt. Huomaan nyökkääväni. Hyväksyn sen. En olisi koskaan halunnut taistella häntä vastaan. Hän tekee kieltäytymisen minulle mahdottomaksi. Hän on jo levittänyt reitensä ja jännittänyt hartiansa. Olen taistellut hänen kanssaan lukemattomia kertoja, mutta en koskaan näin. En koskaan tappaakseni.

Aja iskee koko voimallaan. Hän hyökkää kulmista, joista joku leirissä suuttuisi ja kieltäytyisi seuraavasta harjoittelukierroksesta. Hän lyö niin suurella voimalla, että kukaan leirin nuorimmista ei selviäisi siitä. Sinä selvisit. Sinä olit silloin nuorempi kuin he. Aja ei anna armoa. Ei ole koskaan antanut, ei minun kanssani. Mutta minä olen muuttunut. Minä en ole enää se pieni poika, joka antoi piestä itsensä alas. Minä olen nyt toinen, olen ottanut omakseni maailman, tullut osaksi sitä ihmisenä, pelkkänä ihmisenä enkä minään muuna. Minua hän ei tyhjennä. En anna itseäni kivulle. En koskaan. Taistelen veren maku suussa hänen kanssaan vaikka se olisi loppuni. Minä en luovuta.

Hänkään ei anna periksi. Muistan yhden ainoan kerran, jolloin löin häntä niin lujaa ja yllättäen, että hän vuosi verta pitkään. Etsin samoja kulmia, etsin tietä, mutta hän iskee minut maahan. Selkä kiveä vasten. Sade silmissäni. Olen jälleen hänen reisiensä välissä, hän pitää lujaa kiinni. Maistan veren suussani. Sade pyyhkii osan mukaansa. Hän on valmis viimeistelemään minut, mutta hän epäröi. Edellisellä kerralla, kun hän oli tällä tavoin yläpuolellani, minä irtosin. Vieläkö hän haluaa yrittää? Vieläkö hänellä on jotakin, jolla iskeä minut ulos kehostani? Edellinen kerta vei minulta miehen, jonka ihoa kaipaan joka päivä, jonka elän yksin.

Ajan epäröinti ei kestä kauaa. Vain niin vähän, että saan iskettyä häntä suoraan kasvoihin. Riittävän lujaa, jotta hänen otteensa herpaantuu. Pääsen hänen otteestaan ja isken heti koko voimallani. Käytän koko ruumistani, saan hänet maahan hetkessä. Hän ei varautunut. Hän ei osannut odottaa minun olevan vielä täällä. Ei ole enää mitään sellaista, jolla hän saisi minut irtoamaan.

On minun vuoroni katsoa maassa makaavaa Ajaa. Hän sylkee verta. Aja on voimakas, tavattoman luja, ja voisi koska tahansa nostaa itsensä maasta. Hän ei tee niin heti, mutta en luota siihen, ettei hän tekisi. Puristan lähintä terävää kiveä kädessäni. Varmistan, että jos hän nousee, minulla on ase häntä vastaan.

"Me olemme ihmisiä", minä sanon sateessa makaavalle naiselle, joka ajatteli hetken olevansa äitini ja voivansa murtaa minut. "Sinä opetit minulle vain yhden tavan elää, vain yhden kielen. Mutta sinun pitäisi tietää paremmin. Sinä koit sen minkä minäkin."

Ajan mustat silmät kertovat minulle riittävästi. Kerrankin minä olen se, joka puhuu ja hän se, joka kuuntelee.

"Minä olen nähnyt aron. Olen nähnyt, mitä se tekee ihmisille. Siellä elävät eivät ole enää ketään. Sinä et halua sitä kenellekään. Et oikeasti. Sinä et vain halua tuntea."

Aja näyttää väsyneeltä. Paljon vanhemmalta nyt, kun makaa selällään maassa katseessaan ainoastaan toivo päästä pois. Minä voisin antaa sen hänelle. Hänen ikuisen toiveensa. Vapautuksen.

"Ei ole olemassa vapautusta elämässä", minä kuiskaan. "Et tule olemaan vapaa niin kauan, kun elät ihmisen ruumiissa. Sen minä olen joutunut oppimaan."

Kumarrun lähemmäs kivi kädessäni. Aja ei enää tekisi mitään. Olen varma siitä. Ajan silmät ovat väsyneet ja päästäneet jo irti.

"Tahdotko sinä vapautua", sanon aivan vasten hänen kasvojaan, "äiti?"

Katse on vastaus. Se on täynnä kyyneliä. Me molemmat tiedämme jo. Minä otan kiven ja isken ja elän sen kanssa, että kykenen tekemään niin.