Vapaa ihostaan

Luku 15: Ehdotus

Kun seuraava päivä ei koskaan alakaan, tiedän pimeän laskeutuneen. Auringosta näkyy vain väsynyt suiro kauas jäävän aron takaa. On kuin se ei uskaltaisi näyttäytyä, kuin se pelkäisi meitä. Aja pitää lyhyen ryhmäkokouksen ja jakaa ohjeita pimeässä metsästyksestä ja hengissä pysymisestä. Hän sanoo joukkoon sellaisia asioita, joille muut ikäiseni pyörittelevät silmiään kuin olisivat kuulleet ne kymmeniä kertoja. Tuijotan Ajan jäntevää olemusta ja mietin, ottaako hän sittenkin minut huomioon, ohjeistaako hän asioista vain, jotta minä oppisin.

Monen päivän kipu lepää ruumiissani, päätän kulkea kokouksen jälkeen putoukselle peseytymään. Polku on pimeyden verhoama, mutta silti kuuma paljaitten jalkojeni alla. Tämä maa ei viilene kunnolla edes silloin, kun sen aurinko viipyilee aron takana muutamia kymmeniä aamuja.

Pimeän jakson pimeys ei ole kuten yön pimeys. Yö on vain välitila, lepoa ja ajatuksia varten. Pimeän jakson pimeys on pelkkää pimeyttä. Mustuutta. Kelmeä valon irvikuva, pieni auringon kaistale tekee kaikesta sairasta. Mutta me olemme tottuneet. Pimeä jakso koittaa aina uudelleen, ja Akvamar on tottunut elämään sen alla.

Pysyn varuillani, kun kuulen askelia takaani. Konai juoksee minut kiinni kuin ei joutuisi lainkaan varomaan askeliaan pimeässä.

"Peseytymään menossa?"

Nyökkään. Tiedän, että hän erottaa sen.

"Minä myös", Konai virnistää. Hän puhuu taas liikaa. On paljon sellaista, jonka voisi vain jättää sisälleen. Minä ajattelen tahtomattanikin Galinan eilisiä sanoja.

Perillä annan veden viedä itseni. Tasainen virtaus on lempeä ja saa hetkeksi ruumiini rajat katoamaan. Ei ketään kertomassa minulle, että minun pitäisi ymmärtää, ei ketään potkimassa minua maahan ilman varmaa tietoa siitä, kuolenko, jätänkö kehoni lopullisesti. Ei ketään koskemassa minua tavalla, jolla en halua. Pelkkää vettä, joka ympäröi minut kaikkialta.

Erotan veden liikkeistä, että Konai ui pitempää matkaa jossakin takaani. Konai saa tehdä, mitä haluaa. Suljen silmäni ja annan tasaisten aaltojen keinuttaa minua. On pimeää, vain kosken kuohu pauhaa. Sen ääni on minulle tutuin kaikista. Olen oppinut välittämään siitä. Juuri, kun tunnen liukenevani osaksi vettä, pääni painuu pinnan alle ja vesi täyttää keuhkoni kauhulla.

Olen kaksin pojan kanssa, joka yritti tappaa Asaelin, olen –

Olen pinnan alla. Kauhu kutittelee ruumistani, puristuu kurkkuuni, ja sitten minä muistan, mistä minä sen tunnen. Ensiriitistäni. Tapahtumasta, jossa nuoren täytyy ymmärtää, ettei vastustelu auta, että täytyy vain antautua, lakata olemasta mitään. Lakkaan rimpuilemasta, päästän irti kehostani, ja tyyneys tulee. Peittää minut kauttaltaan.

Sitten joku nykäisee minua. Nousen ylös, keuhkoni saavat happea sisälleen. Ruumiini ääret palaavat. Kun olen taas pinnalla, yskökset tulevat kuin kouristukset. Syljen pimeässä vettä sisältäni, pidän rannan kivistä niin lujaa kiinni, että henkeni voisi riippua niistä. Tunnen iskun selässäni. Konai hakkaa minua selkään, jotta saan kaiken veden ulos. Veden, jonka hän pani minuun.

On niin pimeää, että minulta kestää hetki nähdä Konain hymyilevän. Poika tuijottaa minua kuten Asaelia tuijotetaan. Kuten tuijotetaan jotakuta sellaista, jota tekisi mieli sääliä. Konai alkaa nauraa, enkä minä ymmärrä enää mitään. Hän läimäisee minua jälleen selkään, eleen on varmasti tarkoitus olla veljellinen. Yhdistettynä siihen, että hän on pitänyt minua juuri pinnan alla, ele tuntuu lähinnä pistelyltä ihon alla.

"Olisitpa nähnyt ilmeesi!" Konai nauraa. "Älä nyt, minä vain pilailen!"

Konain silmät ovat yhtä mustat kuin maailma ympärillämme. Jopa maailmaa on helpompaa katsoa pitkään kuin kiihkoa Konain silmissä.