Vapaa ihostaan

Luku 31: Laulu kaikkoaa

Kierrän luolaa seinästä seinään, aivan kuin ne hylkisivät minua ja heittäisivät minut aina pois luotaan. Mielessäni kieppuu kuva polvilleen pakotetuista kapinallisista, suunnitelmaa hautoneista ystävistä, jotka vihaavat minua sydämissään lopun ikäänsä. Kunnes ymmärtävät. Heidän on pakko ymmärtää, että se oli ainoa keinoni. Hyökkääminen ei ole ratkaisu. Ei lisää kuolemaa. Ei lisää kipua.

Jatkan luolan kiertämistä, pauhu on levoton kanssani, se säestää kulkuani. Kun miltei törmään Asaeliin luolan suulla, hätkähdän taaksepäin. Asael kallistaa päätään, hän tuskin odotti näkevänsä minua täällä. Hän peittää yllättyneisyytensä lämpimään hymyyn ja vetää minut keholleen, kietoutuu minuun tiiviisti kuin perhonen valoon.

Piirrän sormillani viivoja Asaelin kehon rajoille, se on tapani tervehtiä, päästää hänet tilaani. Asael hivelee kasvojani, kuljettaa huuliaan kaulaltani solisluilleni saaden minut äännähtämään. Lopulta päästämme toisistamme. Nauru kareilee olemuksissamme, olemme olleet lähellä, jättäneet merkkimme.

"Tt...teit vihdoin suuren päätöksesi", Asael sanoo istuutuessaan luolan perälle. Minä en kykene vielä istuutumaan, päätökseni paino saisi väsyttää jalkani ensin loppuun.

"Anteeksi, että en kertonut sinulle."

"Ss...se olisi mennyt p...ieleen, jos olisit kertonut. Teit päätöksesi lempeydellä." Ylpeys Asaelin äänessä on miltei veljellistä.

"Minua pelottaa, oliko se sittenkään oikein. Entä, jos he inhoavat sitä, että säälin heitä ja säästin heidän henkensä? He eivät ole kuten me."

Asael hipaisee jalkaani kulkiessani ohitse. Sulan kosketukseen, laskeudun alas hänen luokseen ja sallin jalkojemme sotkeutua toisiinsa. Raajamme kuuluvat toisilleen. Sotkulle, jonka ovat luoneet. Asael sivelee kasvojani kuin yrittäisi kertoa jotakin.

"Hh...he varmasti inhoavatkin sitä", Asael sanoo saaden sydämeni pamppailemaan, "aluksi."

Nielaisen. Niin minäkin ajattelin.

"Kun he pääsevät täältä pois, he y...mmärtävät paremmin. Hh...he eivät ole kuten monet. He tahtoivat alun alkaenkin pp...pois."

Sen on pakko olla niin. Minä uskoin ymmärtäväni heidän sydämiään antautuessani Ennan syleilylle, salliessani hänen pidellä minua kuin lasta.

"Mm...mutta entä sinä, Kheri? Kuinka sinä jaksat?"

Minussa sykkii vielä sama voima kuin vain muutama aamu sitten. Se on asettunut asumaan rintaani, mutta on nyt levossa kaiken sen jäljiltä, mitä olen pistänyt kehoni ja mieleni kokemaan. Nojaan eteenpäin, hymyilen Asaelin ihoon.

"Minä olen yhä täällä."

Asaelin käsi löytää jälleen hiukseni.

"Ss...sinä olet yhä siinä. Mitä sinä ajattelet? Tt...tästä kaikesta."

Huokaisen. Nyt sanojen pitäisi tulla, mutta minä ymmärrän vain liikkeitä. Hänen kätensä hiuksissani. Hetkessä nousen ylös, vetäydyn kosketuksesta varoen, aivan kuin siinä olisi voima pitää minut kiinni itsessään.

"Haluan kävellä sinun kanssasi puiden alla", sanon. "Sitä minä ajattelen."

"Nytkö? Kheri, enpä tt...tiedä..."

"Mitä nyt? Pelottaako sinua? Kaiken sen jälkeen."

Tiedän meidän molempien ajattelevan häntä minun sisälläni, hänen kevyttä painoaan ylläni. Olimme täydellisen yhtä, rajamme sekoittuivat toisiinsa, ääret piirtyivät uudelleen.

"En minä pp...pelkää. Mutta kaikki muut täällä pelkäävät."

"Pelätköön. Minä lähetin juuri kokonaisen pienen ryhmän pois täältä, koska halusin, että he elävät. Koska vihaan kuolemaa ja kipua. Kuinka sinä uskot muiden suhtautuvan minuun sellaisen jälkeen?"