Tantere on hiljainen. Kaikki ovat saapuneet katsomaan. Ne, jotka ovat kasvaneet kanssani, ne, joita olen opettanut, jopa ne, joiden en kuvitellut olevan täällä. Koko leiri. Aja seisoo tavanomaisella paikallaan puun vieressä. Kova kuori ei kenties paljasta sitä, mutta hän on tyytyväinen päätökseeni. Aina yhtä mustissa silmissä kiiltää. Aja tietää minun vapautuvan pian. Hän on odottanut sitä kaiken tämän ajan.
Kysymykset ovat kaikonneet mielestäni. En enää jaksa kurotella kohti vastauksia. Jos jokin ei avaa itseään minulle, en pakota itseäni kohti ymmärrystä. En mieti enää, mitä Aja minulta haluaa, en ihmettele, miksi nämä ihmiset juoksevat päin tyhjyyttä ymmärtämättä, että on etuoikeutettua olla olematta tyhjä. He eivät ole kuten minä. Heidän ei ole pakko. Suljen hetkeksi silmäni. Pimeydellä ei ole minulle sanottavaa. Voin kohdata sen, mitä tulee.
Myös Galina on tullut katsomaan. Galina seisoo omilla jaloillaan, ei ota tukea mistään. Vapautunut katsomassa, kuinka joku muu syöksyy kohti samaa tyhjyyttä. Mitä hän onkaan minulle sanonut? Ei ole enää kipua siellä, minne minä olen matkalla. Ei ole enää mitään. Tyhjyys on vihdoin valmis antamaan anteeksi.
Ja mitä Konai sanoikaan? Poika, jonka hengen säästin tällä samaisella tantereella. Ihmisyys on kaikkein tärkeintä, sen hän minulle sanoi arolla. Satutetun sanoja. Minä olen niiden ulottumattomissa. Käännän katseeni tantereesta, etsin tuttuja kasvoja. Rami seisoo ihmisten joukossa. Hän on vielä täällä, Ennan veli. Hän ei lähtenyt sisarensa joukon perään. Ehkä hän vielä tekee sen. Miehen väsyneissä silmissä on hiven pettymystä. En voi syyttää häntä siitä. Hänen sisarelleen tekemäni palvelus puhui jonkin aivan muun kuin tämän puolesta. Tulevan kivun ja tyhjyyden. Nyt Rami joutuu katsomaan, kuinka annan itseni pois.
Ajatukseni katkeavat kuin terävällä kivellä leikaten, kun Asael saapuu. Hän seisoo suorassa, pitkänä koko ryhtinsä mitassa. Jänteet ja kylkiluut erottuvat paperisen ihon läpi. Iho, jolle olen nukahtanut, iho, jota olen hengittänyt. Laulu soi päässäni lakkaamatta, minun olisi päästettävä se vapaaksi sisältäni.
Kykenen näkemään, millainen taistelija Asael on ollut hivenen nuorempana. Ennen onnettomuutta. Silloin, kun hän oli legenda, joka kävi kimppuun koko olemuksellaan. Lempeä ja kaunis. Olen nähnyt siitä Asaelista pelkän häivähdyksen. Me olemme levänneet toistemme ihoilla, menneet toisiimme sisään, mutta nyt ihomme kääntyvät toisiaan vastaan. Minä kestäisin sen. Hänkin. Hän on aina ollut ulkopuolella. Omassa maailmassaan. Hänen ihonsa on läpäisemätön.
"Oletteko valmiita?" Aja kysyy.
Katson Asaelia. En ketään tai mitään muuta. Me emme ole enää ne, jotka löytävät turvan toisistaan. Me olemme kipua, minun kipuani. Olen muovannut meidät tällaisiksi. Asael tiesi tämän tulevan, ja hän otti sinut omakseen silti. Katson häneen ja hän minuun. Minulla ei ole nimeä sille, mitä me yhdessä olimme, mutta minä tuhoan sen ja tulen tyhjäksi.
Nyökkäämme Ajalle yhtä aikaa. Yhdessä loppuun asti, kehot sykkivät samassa tahdissa kuin suuret sydämet. Toinen puoleni. En jaksa olla enää pelkkä puolikas.
Lähestymme toisiamme kuin linnut soidintanssissa. Kierrellen, väistellen. Tunnemme toisemme. Asaelin liikkeet eivät ole minulle vieraita, mutta en ole koskaan lähestynyt häntä lyödäkseni. Aina vain painaakseni käden hänen poskelleen, pitääkseni häntä hyvänä, imeäkseni hänen lämpönsä minuun. Olemme jakaneet olemuksemme. Irtoaminen tekee kipeämpää kuin koskaan kuvittelin.
Asael iskee tosissaan. En tiedä, mitä olin ajatellut. Että hän, entinen legenda, osa minua, antaisi armoa minulle siksi, että olemme jo useita pimeitä jaksoja nukkuneet toisissamme. Ei, ei hän. Tämä on hänen tapansa olla minulle lempeä. Hän taistelee tosissaan. Hetkessä näen kuvan kokonaisena, kaukaa, kuin korkealla lentävän haukan silmin. Kaksi legendaa. Mennyt ja tullut. Yhtä samaa ajatusta.
Alussa me olimme yksi. Olen varma siitä, kun maistan oman vereni, kun lyön häntä, jota tahtoisin yhä edelleen hivellä ja silittää. Hän iskee samoin, saa minut polvilleni, saa nousemaan yhä uudelleen. Tunnen ulkoa hänen kehonsa notkot, ja hän tuntee minut. Hän on hoitanut minut kuntoon, minut ja rikkinäisen ruumiini, joka on juuri hakattu viimeisen kerran palasiksi. Hän on tutkinut sen ääret ja löytänyt osasensa sieltä. Aivan kuten minä hänestä. Ja nyt minä otan kaiken takaisin. Annan hänet pois itsestäni. Jokainen isku palauttaa Asaelin itselleen. Hän ei saa kuolla osa itsestään minussa.
Ja lopulta, raskaan, lennokkaan tanssimme jälkeen, Asael on polvillaan alapuolellani. Olen iskenyt tarpeeksi. Tanssinut hänen ympärillään. Hän ei enää pysty nousemaan. Katse on samea ja kasvot täynnä verta. Hartiat vapisevat. En tiedä, johtuuko se iskuistani vai siitä, mitä Asael on kokenut. Tämän jälkeen hän tuskin kykenisi enää puhumaan. Voitko syyttää häntä siitä? Sinä olit hänen ja hän sinun. Ja nyt te olette rikki.
Kumarrun Asaelin luo, tiedän, ettei hän enää iske minua. Minä voisin jättää hänet eloon kuten Konain. Voisin viedä hänet vain puoliksi hengissä arolle. Mutta silloin minäkin olisin vain puolikas, en koskaan täysin tyhjä. Lyön Asaelin selälleen maahan, asetun hajareisin hänen ylleen. Pelot eivät tule. Olen päästänyt ne pois. En ole enää siellä. En ole pian enää kukaan. Muistot siitä miehestä ja kivusta kuolevat mukanani. Tässä hetkessä on vain Asael ja minä.
Mutta jos minä en ole enää kukaan, miksi kehoani kirvelee kaikkialta? Miksi se on kuin tulessa? En ole vielä tappanut Asaelia. Hän lepää elävänä allani, hengittävänä, sykkivänä olentona. Vapisen kauttaaltani, kun polte riepoo minua suuntaansa. Hän hengittää. Minun tulisi tehdä siitä loppu. Ei verta. Asael ei ansaitse sitä. Hukkua omaan vereensä.
Kehoni vastustelee joka solulla, kun vien kädet Asaelin kaulalle ja puristan. Voisin viedä ne minne tahansa muualle, tehdä kehosta jälleen omani, olla hänelle se, jonka hän tarvitsee. Jonka minä tarvitsen. Mutta minä puristan lujempaa. Asael vapisee, mutta ei tee elettäkään pelastuakseen. Ehkä tämä on hänen pelastuksensa. Minä, jonka piti pysyä kiinni lempeydessä, puristan hänen kurkkuaan ja katson hänen silmiinsä. Vihreisiin ja kirkkaisiin.
Asael on vielä siellä. Hetken vielä. Hän katsoo minua ja minä häntä, aivan kuten alussa. Huuto, jonka kuvittelin jo kuolleen, kumpuaa sisältäni, mutta ei pääse pintaan. Se risteilee vatsanpohjassa, kun puristan vielä, vielä, vielä. Asaelin silmät ovat loppuun saakka lempeät. Hän katsoo minua. Näkeekö hän jonkun muun kuin pienen pojan, joka ei tiedä, mitä tekee? Minä toivon niin. Näe minut. Näe minut kokonaisena, sillä minä olen sinun, vaikka päästän sinut pois.
Viimeinen puristus. Hän on poissa. Äänet kaikkoavat, vain huudon riepaleet jäävät sisälleni. Asael ei enää yski, hän on poissa, valo on paennut hänen silmistään. Ensin hätkähdän kauemmas. Ruumis allani on veltto ja vapaa elämänsä painosta. Se ei ole enää hän. Se on pelkkä kuva hänestä. Silti vien käteni hänen kasvoilleen, sivelen häntä, painan huuleni hänen omilleen, mutta minä en saa häntä enää pois, hän ei tule. Hän on muualla. Minä päästin jo irti. Miksi huuto risteilee vielä? Miksi tämä tuntuu enemmän kuin mikään on koskaan tuntunut?
Kosken. Etsin. Ja huudan. Huuto tulee kerralla, eikä se lopu koskaan, se on pohjaton ja ikuinen, se täyttää puut ja pensaat ja kuuman taivaan. He saavat kiskoa minut irti hänestä, koska minä en tiedä, missä olen, minä kuulen vain huudon, joka ei lakkaa koskaan. Hän on kuollut. Kylmä. Ja se on minun ansiotani. Minä en ole vapaa. En siitä huolimatta. Kehoni rimpuilee vastaan, hajoilee uudestaan ja uudestaan, mutta huuto ei lakkaa, se kuristuu kaulalleni ja pysyy.
ESTÁS LEYENDO
Vapaa ihostaan
FantasíaVeriset kädet. Tapettu mies. Ei paikkaa, jonne mennä. On vain nainen, josta Kheri on kuullut tarinoita lapsuudestaan saakka. Nainen, jota hänet on opetettu pelkäämään. Nainen on Kherin ainoa mahdollisuus paeta tekoaan, ja Kheri lähtee tämän mukaan t...