Vapaa ihostaan

Luku 9: Hiljaisuuteen

Seuraava aamu alkaa kaksintaistelulla. Kaikki kokoontuvat katsomaan, minäkin. En kuitenkaan ole siellä. Olen kiinni eilisessä, kaikessa, mitä tapahtui. Katselen hiljaa naisen ja miehen taistelua tantereella. Maa pölyää, kun ruumiit romahtavat vuorotusten maahan. Taistelu on ohi nopeasti. En kiinnitä siihen mitään huomiota. Nainen voittaa ja saa kolmannen lettinsä. Hän on liian vanha, jotta se olisi enää mikään saavutus. Nämä ihmiset repeävät kuitenkin huutamaan. He saavat nähdä verenvuodatusta, se on heille tärkeintä. Kun palaan taistelusta leiriin, näen Asaelin kallionreunalla. Hän ei tullut katsomaan kaksintaistelua. Käännyn toiseen suuntaan, kun näen hänen katseensa.

Sen jälkeen päivät tulevat riveissä. Aamut näyttävät samalta, illat eivät maistu miltään. Unohdan itseni taustalle, pelkkä ruumiini jatkaa. Aja satuttaa minua uudelleen ja uudelleen, päivästä toiseen, paljon pahemmilla tavoilla kuin ensimmäisellä kerralla. Mutta se ei tunnu enää miltään. Välillä metsässä Ajan kanssa, sitten taas yksin luolassa, huuto ei tule vieläkään. Siten päiväni kuluvat. Kuljen hetkestä toiseen ymmärtämättä, mitä kehossani tapahtuu.

Kaikkein mieluiten olen Konain kanssa. Hänen vihansa on selkeää, pystyn ymmärtämään sitä. Kun hän lyö, hän haluaa lyödä. Toisin kuin äitinsä. Konai ei halua minusta mitään. Hän tahtoo vain turvata asemansa ryhmässä. Se on hyvä. Niin kauan, kun en ole hänelle muuta kuin uhka hänen omaan tarinaansa, minä voin olla hänen lähellään. Hänestä ei ole minulle harmia, hän on mutkaton kiihkossaan.

En enää tiedä, kauanko olen ollut täällä. Päivät näyttävät toisiltaan, mutta valon määrä on vähentynyt. Siitä tiedämme, että enää ei menisi kauaa seuraavaan pimeään jaksoon. Viidestoista pimeä jaksoni. Niinkö nopeasti päivät täällä kuluvat? Minne minä olen mennyt siinä välissä? En ymmärrä mitään siitä, mitä he kutsuvat vapautumiseksi. Aja odottaa, että minä ymmärrän. Mutta minä en ymmärrä. Vastaukset eivät tule luokseni.

Sitten tulee päivä, jolloin Aja ja kaksi vankkarakenteista naista, joiden nimiä en ole kysynyt, saapuvat minun ja Konain luokse taluttaen kahta eläintä köydessä. Eläimet ovat korkeita, paljon korkeampia kuin me kaksi. Tunnistan pitkänomaisesta kuonosta ja sarvista eläimet vuoritakapeiksi. En ole koskaan nähnyt sellaista näin läheltä.

Eläimet ovat säyseitä, kuljetan käteni toisen kuonolle. Se on pehmeä ja kostea. Eläin pärskähtää, mutta en säpsähdä. Konai takanani huokaisee syvään.

"Teidän on tullut aika lähteä metsästämään", Aja sanoo nyökäten eläinten suuntaan. Muistan, mitä Aja kertoi minulle takapeista. Tuntuu, että siitä olisi jo satoja öitä, että ne sanat olisi sanottu jollekulle toiselle.

"Haluat meidän menevän arolle", ehdin sanoa ennen Konaita.

Aja kävelee lähemmäs ja nyökkää. Edellinen kerta, kun me olemme keskustelleet, oli metsässä, kun hän veti jälleen jalkani alta. Hän ei sanonut mitään, mutta kehomme keskustelivat keskenään enemmän kuin sanat olisivat koskaan voineet. Konai takanani ei ymmärrä siitä maailmasta mitään, vaikka on kasvanut täällä. Minuun iskee äkillinen halu suojella Konaita siltä.

"Teidän on tullut aika kohdata aro", Aja sanoo raskaasti. "Ehra ja Irin lähtevät mukaanne." Aja nyökkää kahteen naiseen päin. "Teidän ikäisiänne ei voi vielä päästää arolle kaksin."

Me olemme liian nuoria menemään arolle kaksin, mutta riittävän vanhoja haastamaan kokeneita, vanhoja miehiä kaksintaisteluun. Nauru risteilee sisälläni, mutta en anna sen tulla.

Naiset juoksevat kauemmas, oletettavasti etsimään omia takapeitaan. Voiko niitä omistaa? Voiko mitään tämän auringon alla todella omistaa? Silitän eläimen turpaa, painan pääni sen pehmeään kylkeen, hengitän sen tuoksua sisääni. Se ei halua minulta mitään. Voisin jäädä siihen, mutta Ehra ja Irin palaavat. He ovat jo takapien selässä. Vaihdamme Konain kanssa katseita. Ensi kertaa koskaan poika näyttää aidosti kauhistuneelta.