Vapaa ihostaan

Luku 11: Huuto

Selkeitä, yksinkertaisia kosketuksia. Ei niin silityksiä kuin hyväilyjäkään. Oma kosketuksen muotonsa, sellainen, joka on läsnä tavalla, jota kehoni on janonnut aina. Ruumiini on aina kuulunut jollekulle toiselle. Ryhmille, joissa olen olen ollut. Kenties jollekin muullekin, jollekin selittämättömälle, jonka paikan Aja on nyt ottanut. Painajainen seurasi minua tänne. Se ei jäänytkään sinne, missä vuodatin entisen kotini johtajan veren. Sen täytyy asua sisälläni, muuten se ei voisi seurata minua kaikkialle. Ehkä se on jo osa minua. En kuitenkaan tahdo ajatella sitä nyt, kun toinen ihminen on niin lähellä; niin iholla olematta omistava.

Luolan seinämät ovat kosteat, mutta nojaamme niihin silti. Minä ja Asael. Aivan kuin välissämme ei olisi lainkaan kaikkia niitä päiviä, joina torjuin hänet. Hän on yrittänyt vain auttaa. Ymmärrän sen nyt, kun näin sen, mitä hän on kohdannut. Minä en kestänyt muutamaa sekuntiakaan. Miten paljon enemmän hänen on täytynytkään kestää.

Asaelin käsi silittää selkääni. Ei mitään muuta. Pysyn kiinni lihassani niin kauan, kun hän tekee niin. Muuten kehoni toistaisi aron kauhua kerta toisensa jälkeen ja romahtaisi. Siitä ei ole enää paljoakaan jäljellä sen kaiken jälkeen, mitä Aja on minulle tehnyt.

"Kaunko sinä olit siellä silloin, kun ne saivat sinut?" Ensimmäiset sanat, jotka lausun arolta saapumisen jälkeen. Olen kiitollinen, että saan sanoa ne juuri Asaelille.

"Kakss...s...sikymmentäkahdeksan päivää. Erikoista, että olen nyt nähnyt juuri niin mm...monta... pimeää jaksoa."

Kaksikymmentäkahdeksan päivää arolla. Päivää. Vapina alkaa jälleen, Asael vetää minut lähemmäs kehoaan. Silittää pelkoani.

"Ss...sinua ei ole luotu tt...tähän."

"Miksi he halusivat minun menevän arolle? Eiväthän heistäkään kaikki käy siellä!"

"M...meistä. Sinun pitäisi sanoa... meistä."

Hän on oikeassa. Ehkä minä en ole vielä oppinut. Ehkä en koskaan opikaan. Minusta ei tule yhtä heistä, vaikka he pistäisivät minut kävelemään läpi tulen ja kiven. Minä annoin itseni, mutta olen saanut ymmärtää, että se ei vielä riitä.

"Miksi kukaan muu ei koe tätä näin?"

Ojennan käsiäni, tuijotan niitä kuin veri lepäisi niissä vielä. Sen miehen veri. Pahantekijän. En ole sittenkään varma, voisiko Asael ymmärtää. Ei vielä. Ei kaiken tämän jälkeen. Minun on saatava pitää se vielä hetken itselläni ennen kuin voin antaa sen pois. Tahdon olla varma, että Asael on se, jonka kanssa voin jakaa itseni, pahimmat haavani. Kehoni tarinan.

"Miksi kaikki muut ovat turtuneet tähän maailmaan?" Parahdus pääsee huuliltani, vapina alkaa. Olen lähempänä huutoa kuin koskaan. "Minä en turru siihen koskaan. He ovat hakanneet minua päivästä toiseen, ja nyt he lähettivät minut arolle niin kuin se olisi aivan tavallista. Keitä nämä ihmiset oikein ovat? He eivät laula lauluja tai tanssi tansseja. He eivät sytytä iltaisin lempeitä tulia ja keskustele keskenään. Näen heidän vain taistelevan ja metsästävän. On kuin he eivät haluaisi olla ketään."

Sitten minun sisälläni räjähtää. Sanat muodostavat tien. Vihdoin minä ymmärrän. Ajattelen näitä ihmisiä, heidän tyhjeneviä silmiään ja taisteluvimmaansa. On kuin he taistelisivat päivästä toiseen ihmisyyttään vastaan. Muistan vanhuksen, Galinan, jonka hiukset olivat täysin letittömät ja äänensä vain puoliksi täällä. Taisin kadehtia häntä. Ymmärrys särkee ruumistani. Katson Asaelia, hänen kasvonsa vahvistavat ajatukseni todeksi. Nämä ihmiset eivät tahdo olla ketään.

"Miksi he..." Parahdus on liian voimakas, se vie minut mennessään. Käperryn itseeni, mutta Asael ei salli minun pudota, hän pitää minusta kiinni, enkä minä työnnä häntä pois. Hän ottaa minut syliinsä kuin lapsen, ja minä huudan vasten hänen olkaansa. Hänen lämpönsä ja putouksen pauhu vievät huudon pois, mutta se on siinä, ja se riittää minulle. Se tulee vihdoin pois, vihdoin irralliseksi minusta.