Vapaa ihostaan

Luku 39: Puolityhjä

Laulu tulee yöllä. Olen yhä kaukana leiristä, luolan pimeimmässä ääressä, kun se saavuttaa minut. Hän ei ole täällä. Asael kunnioittaa etäisyyttä välissämme. Silti laulu tulee, kohoaa ruumiini notkoista. Jossakin se on ollut piilossa kaiken tämän ajan. Muiston kaiku löytää tiensä mieleeni. Metsä. Me kaksi, käsi toisen omassa, hänen laulunsa kaikkialla minussa. Kaiku yltyy kovemmaksi, käperryn kasaan kosteassa luolassa.

Hänen muistonsa minussa. Tunne, josta on jäljellä hänen laulunsa muotoinen kaipaus. Millä minä saisin sen pois? Minä olen poissa. Poissa minun pitää pysyäkin. Sivelen luolan vettä tippuvia seiniä. Ne ovat aina ennen pitäneet äänet kaukana. Imeneet huutonikin. Se oli silloin. Sinä et ole enää sama.

Kun suuaukolta kuuluu ääniä, vien automattisesti kädet kehoni suojaksi. Laulu risteilee vielä sisälläni, en ole saanut sitä pois, kukaan ei saa tulla nyt, kun se vielä on minussa. Oviaukolla on nainen, jonka kuvan ja nimen minä muistan nyt. Luja kallio. Aja. Hän on tullut luokseni. Ennen olisin hajonnut. Minun turvalliseen tilaani ei niin vain tultu. Tämä luola oli vain minulle. Ja Asaelille. Nyt Aja on täällä. Onko hän tiennyt koko ajan tästä paikasta? Suljen hetkeksi silmäni. Hymähdän. Mitä merkitystä sillä enää on? En ole enää täällä. Olen kauempana.

Aja seisoo suuaukolla kovana, mutta ei herätä minussa pelkoa. Hän veti sen kaiken iri. Otti loputkin siitä suuresta pelosta, joka riepotteli minua suunnasta toiseen.

"Joko sinä näet?"

Minä olen nähnyt kaiken. Taivaan ja maan. Kaikki olemassaolon kerrokset. Hän syöksi minut itseni läpi. Mikään ei enää järkytä minua.

"Hyvä."

Hän ei tarvitse minun sanojani. Niillä ei ole enää merkitystä. Hänen katseensa täyttyy ylpeydestä, hän tulee lähemmäs, vie käden poskelleni, silittää kasvoille karkaavia punaisia suortuvia. Ennen olisin pelännyt äkillistä lämpöä naisessa, joka osaa vain lyödä, mutta nyt käsi on vain käsi. Kehoni ei reagoi. Olen poissa. Kokonaan poissa. Päästänyt irti. Vihdoin.

"Yksi asia vielä", Aja sanoo pehmeästi. Hän pitää kättään ohimollani. Siellä, missä laulu etsii paikkaansa. Aja kallistaa päätään. Hänen ei tarvitse enää puhua minulle eikä minun hänelle. Me olemme löytäneet tason. Olemme olleet aina lähellä sitä. Suljen silmäni, annan Ajan käden kertoa. Lämpö. Lujuus. Mikä yksi asia? Yksi ainut. Mitä minä vielä tarvitsen? Minä olen jo vapaa. Oletko, kysyy laulu pääni sisällä.

Avaan silmäni. Nyökkään Ajalle. Laulu. Asael. Vielä yksi asia. Niin kauan, kun Asael on kanssani saman auringon alla, minä en voi lakata ajattelemasta häntä. Jokaisesta tunteesta täytyy päästä eroon, niistäkin, joille minulla ei ole nimeä ja jotka hakkaavat tajunnassani läpi yön. Ne pitää kuolettaa. Ottaa kokonaan pois.

Katsomme Ajan kanssa toisiamme putouksen pauhatessa vieressämme. Minä jälleen kerran maassa polvillani, hän yläpuolellani, aina yläpuolellani. Käsi poskellani kuin armo, jonka hän antoi minulle päivänä, jona kohtasimme. Muistan jälleen kaiken. Tässä me olemme tasavertaiset. Vapautuksen äärellä. Siitäkin huolimatta, että minä olen maassa ja hän ei. Olemme lähempänä toisiamme kuin koskaan. Kuin äiti ja poika.

Aja vetäytyy kauemmas, minä jään tilaani. Aja seisoo suuaukolla vielä hetken. Katsoo ja ajattelee, kenties. Miten pitkälle olemmekaan tulleet yhdessä. Hän ja minä. Hänen kipunsa. Hän riisti minut ihostani. En tunne kiitollisuutta. En tunne mitään. Sisälläni kaihertaa vain laulu. Tiedän, että sen jälkeen tulee tyhjyys. Täydellinen. Rikkoutumaton. Minä kulkisin sinne. Ei ole muutakaan vaihtoehtoa.

Aja kääntyy, leteistä vapaat hiukset huiskahtavat ja hän on poissa. Minä jään kuuntelemaan laulun muistoa ja toivomaan, että se menisi pois, antaisi minun olla. Päästäisi minut irti. Täällä ei ole minulle enää mitään. Pian. Aivan pian. Sitten minä olen kokonaan vapaa.