Vapaa ihostaan

Luku 13: Varoitus

Luolassa kaikuu. Taputan käsiäni yhteen vain kuullakseni, kuinka ääni kimpoilee seinästä toiseen. Ääni ei tahdo minulta mitään. Toisin kuin kaikki ne huudot, jotka tunkeutuivat sisääni ja täyttivät minut, kun Aja piirsi kasvoilleni merkit. Nyt olen osa ryhmää. Osa mielettömyyttä tavoittelevien ihmisten elämää. Mutta minulla ei ole vielä lettiä. Ei kunniaa eikä suojaa. Vien käteni hiuksilleni, tunnustelen, ovatko ne kasvaneet jo riittävän pitkäksi, jotta voisin haastaa jonkun taisteluun kanssani.

"Oletko varma, että tt...tahdot haastaa jonkun?"

Asaelin ääni saa minut hätkähtämään. Vien kädet tahtomatta eteeni, kehoni suojaksi. Sitten pulssini rauhoittuu, silmäni tunnistavat Asaelin kostean luolan hämärässä.

"Mm...minun pitäisi varmaankin o...nnitella sinua." Asael nyökkää kohti merittyjä kasvojani. "Ensiriitti on... vv...vähintäänkin erikoinen täällä päin."

Asael istuutuu kylmälle kivelle. Minä en tee mitään istuakseni hänen viereensä. Hänen aiemmin minulle antamansa läheisyys ei tunnu enää yhtä helpolta lähestyä. En uskalla vain käpertyä toiseen ihmiseen. Olen liian hereillä kyetäkseni siihen. Kipu kolottaa ruumiissani, mutta ei kipu ole pahinta. Siihen minä olen jo tottunut.

"Nyt, kun minut on vihdoin hyväksytty joukkoon, kannattaako minun haastaa joku kaksintaisteluun?"

"Tt...tahdotko sinä letin?"

"Letit tarkoittavat täällä samaa kuin siellä, mistä minä tulen. Eli tahdon."

"T...turvaa. Ensimmäinen letti tarkoittaa... turvaa."

En ole vieläkään ehtinyt laskea kaikkia Asaelin lettejä. Hän on ollut turvassa pitkään. Istuudun lopulta häntä vastapäätä, en liian lähelle, jotta muisto kosketuksesta ei iskeydy kehoani vasten. En kykene nyt koskemaan ketään.

"Tt...tiedätkö, miksi letit ovat niin... tärkeitä täälläkin?"

"Ne kertovat, kuinka monta on saanut tapettua kaksintaisteluissa. Sitähän te täällä haluatte. Voimaa. Mitä enemmän lettejä, sitä voimakkaampia olette. Sitä lähempänä tyhjyyttä." Miten monta Asaelin onkaan täytynyt päästää päivistään. Minun on mahdotonta kuvitella hentoa ja kalpeaa Asaelia taistelutantereelle iskemään toisia hengiltä.

"Minä kk...kysyn sinulta uudelleen sitten, kun olet... voittanut itsellesi muutaman", Asael sanoo sipaisten sormillaan omia lettejään.

"Onko täälläkin niin, että ilman ensimmäistä lettiä on vielä vaarassa?"

Asaelin kasvot vääntyvät irveen. Minulta kestä kauhistuttavan pitkään ymmärtää, että hän hymyilee. Ilmeessä on niin paljon kipua, että se miltei säteilee minuun. Mitä Asael ajattelee?

"On", Asael nyökkää.

"Eli jos joku nyt tahtoisi tappaa minut, hän voisi tehdä sen." Väristyksiä. Yksi inhottava sääntö lisää. Sama kuin entisessä kodissani. Letit ovat kaikki. Arvokkuus ja valta. Täällä niitä varten tarvitsee vain liata kätensä vereen.

"E...en ole tainnut kertoa sinulle, kuinka minusta tuli... tällainen." Asael kohottaa katseensa. Silmiä ympäröivät juonteet ovat syventyneet. Hän on silti valtavan kaunis, kuin paljas kallio kuunvalossa. "Tahdotko sinä... kuulla? E...n kerro, jos et tahdo. Ss...se ei ole kaunista."

Ruumiini on vasta toipunut arosta. Sitä syvältä leikannut pelko on siirtynyt sivummalle, kipu on vallannut paikkansa takaisin. Huomaan nyökkääväni. Olen vältellyt Asaelia liian pitkään. Tällä puolella Akvamaria hän on ainoa, joka katsoo minua kuin olisin vielä ihminen. Oma itseni. Annan hänen kertoa.