Vapaa ihostaan

Luku 21: Äiti

OSA II: KAUNEIN LAULU

On ehtinyt kulua jo yksi pimeä jakso sen jälkeen, kun vein Konain ruumiin arolle. Maa on palautunut pimeästä, kasvit nostavat kituliaita päitään kovien kallioiden välistä. Istun kivellä ja seuraan, kuinka nuoremmat harjoittelevat. Kolme lettiäni antavat minulle aseman, jossa nuoremmat haluavat minun ohjaavan heidän harjoitteluaan, antavan ohjeita, kuinka toimia. Aivan kuin minä ymmärtäisin kaiken siitä, kuinka tapetaan toinen ihminen. Minä, joka pelkään veren hajua ilmassa.

Kun olen korjannut asentoja, näyttänyt parempia iskukulmia ja kertonut pienelle tytölle, kuinka käyttää kokoaan hyödyksi taistelussa, kuulen, kuinka metsästäjät palaavat arolta. Takapit pärskähtelevät, metsästäjät laskeutuvat alas ja ryhtyvät pinoamaan saalistaan. Tulia sytytetään. Elämä täällä on elävä, sykkivä sydän, joka pumppaa joka päivä. Samanlaisena, silti alati liikkuvana.

"Hyvää työtä, Kheri." Tuttu ääni.

Käännyn katsomaan Ajaa, jonka valkoiset hiukset valuvat tänään kokonaan toiselle olalle. Aja viittaa opettamiani nuoria lähemmäs. Nuoret seuraavat nopeaa käsiliikettä oitis, sanoja ei tarvita.

"Valmistakaapa opettajallenne ravintoa sillä välin, kun minä lainaan häntä", Aja ohjeistaa. Nuoret ryhtyvät kiistelemään siitä, kuka saa paistaa minulle lihaa. Tuijotan eläimellisiä liikkeitä pitkään ennen kuin seuraan Ajaa korkealle vievälle polulle.

"En minä ole mikään opettaja", älähdän Ajalle.

"Älä aliarvioi voimaasi leirin nuorimpiin." Ajan kasvoille leviää hymy. "Olkoonkin, että heidän tiensä vapautumiseen on vielä pitkä. Leirin nuorikoille on kuitenkin hyväksi katsoa jotakuta ylöspäin vielä tässä vaiheessa koulutusta. He oppivat kyllä myöhemmin, mikä heidän tarkoituksensa on. Viimeistään ennen ensiriittiä."

Muisto nousee kehoni syvyyksistä suoraan iholle. Päivä, jolloin joukko ryhmäläisiä hakkasivat minut maahan, enkä tehnyt mitään puolustautuakseni. Lapset kiilto silmissään joutuvat vielä kokemaan saman. Täydellisen turvattomuuden, irrallisuuden kaikesta ympäröivästä.

"Turhaan huolehdit", Aja hymähtää. "Täällä kasvavat lapset oppivat siihen automaattisesti. Olen sanonut sen sinulle aiemminkin."

Niin hän onkin. Silti minun on vaikeaa uskoa sitä.

"Tiedätkö, poikaseni, minä..." Ajan lause jää käsken. Hän näyttää miettivän. Kurttu otsassa, tiukaksi viivaksi painuneet huulet. Käännyn hänen puoleensa, ja silloin isku tulee. En ehdi tiedostaa mitään, kehoni vain toimii. Väistän alas ja isken ylös, suoraan leukaan. Kuulen rusahduksen, joka jää kieppumaan tajuntani laidoille.

Aja vie käden suulleen, kumartuu alas polunsyrjään ja sylkee verta. Toinen suupieli tulvehtii punaista nestettä. Sen haju saa minut perääntymään askeleen. Lihakseni jännittyvät, ovat valmiit taisteluun.

"Sinä se vain... kehityt", Aja yskii. "Minun piti vain testata reaktionopeuttasi."

Toinen voimakkaampi yskös. Verta valuu rinnalle.

"Sanoisin, että riittävän nopea", Aja nauraa kurluttavaa, katkonaista naurua ja sylkee verta suustaan. Punaista nestettä punaisille kiville. "Turhaan minä sinua enää koulin. Sinä olet jo lähellä."

Se ei ole kehu. Se on odotus. Aja nousee ylös, venyttelee niskaansa ja pyyhkii verta kämmenselkäänsä. Jatkamme matkaa; puut kaartuvat jo allamme. Kehoni on jatkuvassa valmiustilassa, se ei suostu päästämään irti. Aja ei koskaan lepää. Hän iskee aina silloin, kun luulen hänen jo lopettaneen.

"Kheri, poikaseni, kerrohan minulle, mitä sinun pitäisi vielä sisäistää vapautuaksesi", Aja sanoo hiljaa.

Minulla ei ole sanoja millekään siitä. Kehossani juoksee monia tunteita, mutta niistä yksikään ei osaa nimetä itseään. Osaisin näyttää ne Ajalle, mutta en kykene sanoittamaan niitä.