Vapaa ihostaan

Luku 38: Kehojemme kertomus

Edessäni istuu mies. Valkea tukka, miltei kuunvaalea. Väsyneet kasvot. Juovia silmäkulmissa. Silti vielä nuori. Muisto. Hän on ollut minulle joku tärkeä, mutta en kykene tavoittamaan tunnetta enää, se on liian syvällä. Muistan koskettaneeni häntä. Miestä, jolla on kauniit kasvot ja kovia kokenut ruumis. En tiedä, kuka hän on ollut minulle, mutta hänen vihreät silmänsä heijastavat kuvani ja raottunut suunsa kielii huolesta.

"Hh...heräsithän sinä viimein", hän sanoo hymyillen vaisusti. "Mm...miltä kehosi tuntuu?"

Kehoni? Tuijotan raajojani. Vieraat ja arastavat. Olenko joskus kuulunut tähän kalpeaan, pieneen ruumiiseen?

"Tiedätkö ss...sinä, missä sinä olet?"

Tuijotan miestä hänen väsyneisiin kasvoihinsa. Olen varmasti joskus koskettanut häntä. Sen kehoni muistaa. Sen ja kivun. Tuntemukset sekoittuvat toisiinsa, kumarrun alas. Kuvotus täyttää suuni. Hetkessä minä muistan. Jokainen tuntemus, joka on risteillyt ihoni alla, iskee pintaan. Nainen. Kipu. Valo. Pimeä. Kehoani kouristaa, annan ylen pensaaseen, joka on vieressäni. Vapisen. Mies ei tule lähemmäs, vaikka hän voisi. Miksi minä en muista, kuka hän minulle on? Miksi en muista tätä kehoa, vaikka se on tuntenut niin paljon?

"Kheri."

Satunnaisia tavuja. Voimakkaita äänteitä. Nimi. Minunko? Onko tällä keholla joskus ollut nimi? Olen niin kaukana. Täällä ei ole enää mitään. Asioita nimetään vain silloin, kun ne ymmärretään. Minä olen paljon kauempana kuin mikään sellainen.

"Kheri... Kk...kuuletko sinä minua?"

Hän puhuu kuin satutettu. Omalla tavallaan irronnut. Miten kaunis ihminen. Hän olisi voinut olla minun. Kehoni muistaa sen vielä. Äänetön tarina säilöttynä ihoni taitteisiin. Meidän kehojemme kertomus.

Kurotan. Hän tarttuu sormeeni. Jokin läikähtää sisälläni. Muisto nousee pintaan, sillä on minun kuvani. On kuin osa minua olisi säilynyt turvassa hänessä; kauniissa miehessä, jolla on kidutetun eläimen katse. Minä muistan. Hän on ottanut minut monesti ja minä olen antanut hänen tehdä sen. Hän sai minut tuntemaan itseni eläväksi. Voi, miten irti minä olenkaan kaikesta siitä. Palanen minua lämmittää rintaani hetken ennen kuin se palaa loppuun ja katoaa kokonaan pimeän keskelle.

"Asael", minä kuiskaan miehen hivellessä kättäni. Se on hänen nimensä. Laulu suussani.

"Kheri. Mm...mitä sinä muistat?"

Hyvin vähän mitään, minkä tiedän todeksi. Pelkkiä hataria ääriviivoja. Nainen ja kipu. Todellinen olemukseni. Sen jälkeen ei enää mitään.

"Sinä olit joskus minulle joku", kuiskaan, "ei kovin kauan sitten. Me olimme..."

Mitä me olimme? Kunpa muistaisin. Kunpa osaisin sen kieltä, mitä tämä mies ilmentää. Lämpö hänessä on vieras. Se kuului toiselle versiolle minusta. Tämä keho on nähnyt loppunsa ja jatkanut kauemmas. Ihoton. Se minä olen. Vailla kotia.

Asael kurottaa luokseni, silittää varoen lettejäni. Muistoja nekin. Kaikki jonkun toisen. Asaelin katse on täynnä murhetta. Kenet hän on minussa menettänyt? Me kaikki hukumme itseemme. Tämä on pelkkien loputtomien vapaaksi pääsemättömien kyynelten maailma. Kova todellisuus alati porottavan auringon alla. Olen kyllästynyt etsimään syitä. Sivelen Asaelin poskea, annan sen kertoa tarinansa. Ja minä muistan. Me olemme olleet lähekkäin. Iho vasten ihoa, hänen sydämensykkeensä minun ohimoani vasten. Olen nukahtanut häneen.

Kuljetan kättäni hänen haavoillaan, hän tekee minulle samoin. Uusia haavoja kehossani. En tunne niitä vielä. Nainen ja kipu. Muistot tulisivat vielä. Täytyy jatkaa koskemista, etsiä tarinani Asaelin iholta. Jokainen haava on vakoojani, ne kertovat minulle arosta, petollisesta pojasta ja hänen äidistään. Minä muistan hiljalleen. Poika, jonka sanoin tappaneeni. Jonka päästin pois. Asael koskettaa lettejäni. Viemiäni henkiä, joiden joukossa on yksi valhe. Hänen nimensä on Konai. Hän on yhä elossa. Minä muistan sittenkin. Uskon kehoni hymyilevän. Se kykenee siihen vielä.

Hän etsii, mutta ei löydä. Hän antaa kosketuksillaan muistoni takaisin, mutta ei löydä sitä, mitä tuli etsimään. Kuoliko se jo? Annoinko sen tietämättäni pois? Kunpa tietäisin. Kehoani aristaa kauttaaltaan. Tekikö joku tämän minulle, vai teinkö minä sen itse?

Keskellä minua on suuri haava. Joku on yrittänyt puhdistaa sitä. Asael käy minut läpi kaikkialta, painaa huulensa paikkoihin, joihin en usko itsekään löytäneeni. Minä muistan. Olen paiskautunut päin kaikkea sitä, mitä olen koskaan kokenut ja päättänyt päästää sen pois. Kuka se oli? Nainen. Kuka nainen? Kehoni muistaa vain miehen, mutta hänestä on kauan. Hän on jo poissa. Häntä minä en ikinä unohtaisi, miestä, jonka hengen vein. Hänen tarinansa kannan mukanani mullan alle. Mutta nainen. En saa unohtaa naista.

Asael yrittää kertoa minulle. Hän vie suunsa suulleni, en tiedä, miksi hän tekee niin. Eivät ihmiset tee niin toisilleen. Edes se mies ei koskaan tehnyt minulle niin. Eleessä on jotakin ravistelevan hellää. Muistan hänen tehneen näin aiemminkin. Ehkä minä olin silloin riittävän todellinen pitääkseni siitä. Ehkä minä pelkäsin ensin, opin vasta sitten ottamaan hänet lähelle. Nyt ei ole enää mitään. Hiljainen tyhjyys. Tällainen hellyys olisi joskus tuhonnut minut kokonaan. Minulla oli kova kuori sitä vastaan. Asaelin lämpö kertoo minulle, että hän onnistui tuhoamaan sen ennen kuin minusta tuli tällainen. Ehkä minä olin hetken ihminen. Se saa minut hymyilemään Asaelin suuta vasten.

Mutta se nainen. Asael, kerro minulle.

Kosketus päättyy kaulalleni. Asael hengittää minua, vapisee hetken. Hän ajattelee jotain, jota en kykene enää tavoittamaan. En vieläkään muista, kuka minut ajoi itsestäni. Asael? Itketkö sinä? Miksi sinä itket? Hän on menettänyt sinut. Silitän Asaelin kuopalle painunutta poskea, se saa hänet itkemään lisää. Kosketukseni ei ole enää sama. Hän välitti siitä, joka olin ennen tätä. Vellovaa tyhjyyttä, kuin mustaa vettä ilman siihen heijastuvaa valoa.

Asaelin käsi kaulallani on merkki. Hänen kyyneleensä tipahtelevat uusille haavoilleni. Kastelevat ne, saavat muistoni kukkimaan. Suljen hetkeksi silmäni. Muistan hänen itkeneen aiemminkin. Kun hän on katsonut kipuani. Kestänyt sen puolestani. Kuka minua silloin satutti? Se nainen. Välähdys. Valkeat hiukset, suorat ja letittömät. Vapaa ja itsenäinen. Mustat silmät, mustemmat kuin tähdetön yö. Nälättömät. Tyhjät. Hän se oli. Hän veti minut ulos tästä ihosta. Aja. Hänen nimensä on Aja ja hän olisi voinut pitää sinua poikanaan.

Hätkähdän taaksepäin. Aja ylläni. Viha. Ymmärrys. Hän halusi minun pelkäävän. Mutta pelon jälkeen ei tullutkaan mitään. Asael ei enää koske minuun, mutta minä olen hereillä, minä näen. Nyt minä tiedän, näen sen kaiken. Miltä tuntuu olla niin auki. Sylkeä itsensä ulos yhä uudelleen, niellä ja kakoa, yhdessä suuressa jatkumossa. Repiä auki sielu, mieli ja silmät, paiskautua vasten maailmaa koko ruumiillaan. Syleillä koko rumaa todellisuutta, sen teräviä reunoja, jotka viiltävät kaikkialta. Nyt minä tiedän. Nyt minä olen valmis, niin auki kuin voin olla.

Ojennan kättäni, mutta Asael ei tartu siihen. Hän nousee ylös, kasoo minua vielä hetken, tietää menettäneensä minut iholtaan. Sitten hän menee, enkä minä nouse hänen peräänsä, hänen, joka olisi voinut saada minut pysymään itselläni. Annan hänen mennä. Ei ole enää löydettävää. Me olimme hetken kauniita. Nostan katseeni taivaalle ja annan kaiken jäädä taa.