Vapaa ihostaan

Luku 30: Petos

Kehoani kihelmöi vielä seuraavan aamun noustessakin. Viimeiset aamut ennen pimeän jakson laskeutumista. Kannan Asaelin lämpöä vahvuutena kehossani, astelen lujemmin kuin koskaan aiemmin. Muut näkevät sen. Ryhmäläiset tietävät, että olen saanut uuden kuoren, he eivät voisi sitä hajottaa.

Kaikkien keskeltä juoksee luokseni nainen, jonka silmät seisovat suurina päässä. Enna. Hän on kuin vauhkoontunut eläin. Hän vetää minut ranteesta sivulle, alemmille harjoitusalueille. Hän ei voisi tehdä sitä vähemmän näyttävästi. Ennaa seuratessa en voi olla ajattelematta, mitä tulen heille tekemään, jokaiselle Konain mukaansa vetämälle ihmiselle.

"Kheri, missä ihmeessä sinä olet ollut? Hyökkäys on kahden aamun päässä!"

Vien sormen suulleni. Enna puhuu aivan liian lujaa.

"Minä olen... Minulla on ollut..." Miten minä kertoisin? Olen syöksynyt itseni läpi. Palanut tuhkaksi ja koonnut itseni tuhkista. Hajonnut ja löytänyt. Huiskautan kättäni. Enna voisi ymmärtää, mutta tämän pidän vain itselläni.

"Minulla on ollut tekemistä. Enna, minun täytyy saada tietää, oliko Konai tekemisissä kenenkään toisen ryhmäläisen kanssa."

Ennan kulmat kurtistuvat.

"Ei minun tietääkseni. Kheri, mitä ihmettä?"

Pudistan päätäni. Kenties sillä ei ole enää merkitystä. Ennan veljen teoria voi olla totta, mutta se ei merkitse enää mitään. Konai oli sen miehen poika. Sen, jonka verta kannan mukanani vielä senkin jälkeen, kun luon nahkani uudelleen ja uudelleen. Hän on minun taakkani. Häntä en saa pestyä koskaan iholtani. Tuijotan Ennaa. Nainen ymmärtää kaipuun kotiini. Mutta minä olen päättänyt selviytyä täällä. En sano mitään Konaista ja hänen isästään. Se ei muuta mitään nyt. Minun vain tarvitsi tietää se.

"Ei mitään", sanon pudistaen päätäni. "Mistä hyökkäys aloitetaan? Minne minun tulee mennä?"

"Me lähdemme ennen auringonnousua. Osa meistä kiertää metsän kautta, osa menee suoraan yleispolkua. Se on lyhempi reitti. Metsän puolta kulkevan ryhmän on tarkoitus hyökätä eri puolelle leiriä. Nyt me tarvitsemme vielä sinulta vahvistuksen muutamaan seikkaan."

Enna ryhtyy selostamaan minulle toisen leirin rajoja. Ne ovat muuttuneet vain aavistuksen pimeiden jaksojen kuluessa. Enna tahtoo minun kertovan muutoksista, piirtävän ne hiekkaan. Huomaan sormieni toimivan. En tiedä, miksi kerron hänelle. He eivät saa hyökätä. En aio heidän antaa tehdä niin. Mutta Enna ei saa epäillä nyt mitään.

Kun olen valmis, Enna pörröttää hymyillen hiuksiani. Hänen hymynsä on kirkas ja ulottuu pitkälle. Enna on saanut lisää virtaa kuluneina päivinä. Niinä, jotka olen viettänyt tutkien sisintäni, kulkenut läpi itseni ja Asaelin.

"Sinä pääset kotiin, pieni", Enna sanoo virnistäen.

Koti. Joskus olisin ajatellut niin. Mutta koti ei ole niin yksiselitteinen, niin helppo. Se ei tule ilmaiseksi. Joskus se tulee verellä ja hiellä, kuten täällä. Minä kuulun tuulelle ja näille kuumille, koville kiville, hiekalle maassa, sinnitteleville pienille kasveille. Kotini on niissä eikä siinä, mitä Aja ja nämä ihmiset minulle tekevät. En antanut itseäni heille, vaan maailmalle ympärilläni. Minun on ajateltava niin.

Mutta Ennalle minä hymyilen. Heistä kukaan ei pääsisi kotiin, ei sillä tavalla kuin he luulevat. He saisivat jotakin parempaa, jos sanat eivät juokse minua karkuun. Minä aion tehdä heille palveluksen iskemällä heitä selkään.

*

Auringonnousut kuluvat umpeen, toiminnan aamu saapuu. Seison yleispolun alussa, kahden suuren kivenlohkareen välissä. Niiden kautta saavuin leiriin. Ihmisiä on alkanut kokoontua, osa on juossut metsään. Täällä liikkuminen on niin vapaata, että kukaan suunnitelmaan kuulumaton ei osaa epäillä mitään. Kun Enna ja kaksi poikaa, Eljar ja Varna, saapuvat viimeisinä kivenlohkareiden juurelle, tiedän joukon olevan valmis.