Vapaa ihostaan

Epilogi: Sade

Istun korkeimmalla kalliolla ja katson, kuinka veri pyyhkiytyy pois sormistani. Se valuu veden piiskaamalle kivelle ja haalistuu pois. Veri, jonka kuvittelin jäävän iäksi, on nyt mennyt. Se ei enää palaa. Minä en enää kulje sen luokse eikä se minun, ja nyt tiedän, että niin on parempi.

Taivas myrskyää yhä kaikella raivollaan. Minä olen joku muu. Ehkä oma itseni, vihdoin. Veri on valunut pois ja sisimpäni on tyyni. Ei ole enää huutoa huudettavaksi. Se ei ole kuollut, se on tullut kokonaan pois. Mennessään se ei jättänyt sisintäni tyhjäksi kuten luulin. On paljon värejä, joita en ole koskaan nähnyt, paljon ääniä, joita en ole koskaan kuullut. Kokonainen ihmiselämä koettavaksi. Uskon hymyileväni sen edessä.

Moni jää taa. Moni, jota en pelastanut. Surullisia ihmisiä, jotka tekivät omat valintansa. Minä tein omani. Tämä on nyt minun elämäni ja minun kehoni, jota en aio enää hylätä. Teen siihen kotini, otan sen takaisin kaikella sillä lempeydellä, jota kukaan ei ole koskaan ymmärtänyt ottaa vastaan. Se kaikki on nyt minun.

Kaikki alkaa aina sateesta. Istun yhä kalliolla ja annan taivaan sataa harteilleni. Otan vastaan sen, mitä sillä on antaa.