Vapaa ihostaan

Luku 16: Irti

Aamun erottaa ainoastaan kelmeästä auringonkaistaleesta taivaanrannassa. Tuijotan sitä pitkään, se on merkkini, se haluaa minun heräävän uuteen päivään, uuteen elämään. Elämään, jossa voin kävellä toisen ihmisen luo ja painaa käteni tämän kurkulle saadakseni itse turvan ja aseman leirissä. Minua puistattaa, mutta nousen kaikesta huolimatta ylös ja kävelen kohti tannerta.

Aja pysäyttää minut viemällä kätensä harteilleni. Hän vetää minut sivuun, kahden kallion väliin. Paikkaan, jonne käperryin vain muutama aamu sitten Galinan sanojen jälkeen. Ajan kasvot ovat jälleen kiveä.

"Oletko varma, että tämä on hyvä idea?" Ajan ääni on tavallista sameampi. "Sinä et ole ollut ryhmämme virallinen jäsen järin pitkään. Mitä sinä haluat tällä – satunnaisen pojan haastamisella?"

"Et kai sinä vain ole huolissasi minusta?"

Epäröinti kuultaa Ajan kasvoilta, erotan sen pimeässäkin. Sitten avokämmen iskeytyy poskelleni. Saan otettua itsestäni kiinni ennen kuin iskeydyn kalliota vasten. Ajan isku tulee liian myöhässä vaikuttaakseen. Ehdin jo nähdä epäröinnin hänessä.

"Sinulle ei ole hyväksi tehdä näin varomattomia päätöksiä", Aja sihahtaa.

"Pitäisikö minun elää täällä arvottomana ja turvattomana muiden joukossa?" Pudistan vimmaisena päätäni. "Ei käy, Aja. Minä otan arvoni takaisin." Sen, jonka sinä veit minulta.

Aja säpsähtää minun lausuessani hänen nimensä. Pehmeät, hitaat äänteeni. Hän ei nauti siitä, että joku pitää hänen nimeään suussaan, täyttää itsensä sen soinnilla.

"Ja jos sinä häviät?"

"Sitten vastustajani on hetken aikaa kaikkein tärkein poika", sanon hymyillen. "Hän saa kantaa ruumiini arolle ja paistatella arvostuksessa, jota annatte hänelle niin kauan, kunnes muistatte, että eihän teidän pitänyt tuntea mitään."

Uusi isku. Tämän minä väistän. Kumarrun alas, isken Ajaa leukaan noustessani takaisin. Aja sylkäisee verta maahan, osa siitä leviää keholleni. Aja katsoo minuun silmät leimuten, mutta ei tee mitään. Minä vain hymyilen hänelle ja aion kävellä taistelutantereelle luopumaan jälleen osasta itseäni.

"Kheri." Hänkin yrittää omistaa minut kutsumalla nimeäni. Hän ja hänen vääntyneet tavunsa. "Sinuna minä en leikkisi."

"Sinähän tämän leikin aloitit, Aja." Lausun joka sanan huolella, erityisesti hänen nimensä.

"Sinä olet nyt osa meitä. Jos kuvittelet uhmakkuudellasi aiheuttavasi jotakin muuta kuin ongelmia itsellesi, olet pahasti väärässä. Minä en katsele kurittomuutta kauan. En tee poikkeuksia sinun kohdallasi. Uhmaa minua ja löydät itsesi aron ruokana nopeammin kuin uskotkaan."

Vain nurkkaan ajettu ihminen jaksaa uhkailla. Sellainen, joka ei pääse pakoon ja voi vain sivaltaa, yrittää siepata asemaansa takaisin. Minä saatan vain hymyillä Ajan uhkauksille. Hänen äänensä on lähestulkoon maaninen. Ei hän minua minnekään häädä. Totuus on, että hän tarvitsee minua enemmän kuin häntä. En vielä tiedä, mihin hän tarvitsee minua niin suuresti, että tekee kaikkensa pitääkseen minut, vieraan lapsen, ryhmässä. Sillä ei ole merkitystä. Hän ei häätäisi minua pois. Ei ikinä.

Vastustajani seisoo jo taistelutantereella. Muu ryhmä on kokoontunut ympärillemme, pimeys seisoo hiljaa. Vastustajani on kokoiseni poika. Ei erityisen pitkä eikä vankkarakenteinen, mutta ketterä ja luja. Pimeässäkin erotan hänen ainoan lettinsä. Tavanomainen määrä viisitoista pimeää jaksoa nähneelle. Poika venyttelee, mutta ei kuten täällä yleensä. Liikkeet näyttävät siltä kuin hän yrittäisi kaikin keinoin keskittyä johonkin muuhun kuin taisteluun kanssani. Hermostus sykkii jokaisessa venytyksessä. Minä en vaivaudu. Kasvoillani on vieläkin verta Ajan iskusta. En pyyhi sitä pois.