Vapaa ihostaan

Luku 7: Rajat

Konai ei koskaan kertonut minulle, mistä tässä kaikessa on kyse. Se on ensimmäinen ajatukseni, kun herään. Ketään ei ensisilmäyksellä näy missään. Aurinko ei ole vielä kivunnut aron takaa taivaalle, aamuyön hämärä istuu kanssani. Silmäni ovat tottuneet pimeään, erotan kumaran hahmon tasanteen toisella puolella. Kyyristynyt, matala olento. Ihminen. Mutta millainen ihminen istuu kuin ranka olisi käpertynyt itseensä?

Kävelen olennon luo, kumarrun hänen puoleensa, tahdon uskoa, että hän on muodostaan huolimatta ihminen. Lähempää katsottuna muoto on vänkä, mutta siinä on tarina, jota osaan seurata. Kuin kartta. Kyseessä on nainen. Vanha, hirvittävän vanha nainen. Silmät ovat kuin kaksi pientä lätäkköä ryppyjen kartan keskellä. Kirkkaat ja pienet. Hiukset ovat harmaat ja pitkät, täydelliset vapaat ja vahvat. Ei lettejä painamassa niitä.

"Sinä olet se uusi", nainen sanoo. "Miksi sinä kutsut itseäsi?"

Onko nainen yksi ryhmästä? Eikö hän ole nähnyt, kuinka hiukseni riistettiin ja nimeäni huudettiin kuin sotahuutoa?

"Kheri", kuiskaan nimeni. Aamuhämärässä vanha nainen tuntuu vain vaivoin todelliselta. En ole koskaan nähnyt yhtä vanhaa ihmistä. Tämän auringon alla kukaan ei elä juuri neljääkymmentä pimeää jaksoa vanhemmaksi. Karu maa vie omansa taivaanrannan taa ja pitää luonaan. Me kuolemme nuorina.

"Kuka sinä olet?"

Naisen silmät painuvat kiinni, hetken kasvot ovat pelkkää ryppyjen karttaa.

"Viisas on se, joka kysyy", nainen hymähtää. Hymy tekee juonteista entistä syvempiä. "Minua kutsutaan Galinaksi."

Nyökkään. Vanhalla naisella on nimi. Se sitoo hänet hetkeen, tekee hänestä todellisemman. Galina. Todellinen ihminen.

"Kuinka sinä..." Sanat jäävät kurkkuuni. En ole nähnyt Galinaa täällä aiemmin. Kukaan ei ole koskaan kertonut minulle, että ihminen voisi elää niin pitkään.

"Kuinka elän, vai kuinka olen täällä? Valitse kysymyksesi tarkoin, Kheri. Ne voi kysyä vain kerran."

Galinan ääni on miltei kuin hän ei olisi täällä lainkaan. Nainen, joka on sekä jossain muualla että täällä. Kuinka hän tekee sen? Miksi minä pystyn olemaan vain poissa tai läsnä raadellussa ruumiissani? Kumarrun lähemmäs, istuudun hänen vierelleen, vaikka kukaan täällä ei varmasti nauttisi minun löytämisestäni vanhan naisen luota. Mitä Konai sanoikaan toisiin tutustumisesta?

"Kuinka sinä saat pitää hiuksesi avoimena?" Aivan kuten Aja.

Katkonainen ääni täyttää hämärän. Nauru. Se kaikkoaa Galinasta kouristuksina, hetken pelkään, että vanha nainen kuolee käsiini.

"Minä olen vapautunut."

Kulmani kurtistuvat. Jokin minussa huvittaa Galinaa, sillä hän nauraa jälleen. Nauru ei pilkkaa minua, se vain kutittelee.

"Sinä et vielä tiedä, mitä se tarkoittaa, ethän? Sinä et ole vielä ensiriittiäsikään käynyt."

Niin paljon kaikkea sellaista, josta minä en tiedä mitään. Josta minä en voi kysyä mitään. Mikään Galinassa ei varsinaisesti anna minulle lupaa kysyä häneltäkään. Pudistan päätäni, Galinan kasvot vaikenevat. Kapea käsi tavoittaa omani, tunnen kaikki rypyt ihoani vasten. Galina puristaa lujaa, vaikka näyttää hauraalta, vääntyneeltä. Minä en aliarvioi ketään sellaista. Olen nähnyt tarpeeksi ymmärtääkseni, että hennoinkin voi kävellä omilla jaloillaan.

"Minä olen tämän ryhmän jäsen, jos sinä sitä mietit", Galina sanoo. "Vapautumisen merkitys sinun täytyy löytää itse."

Aina itse. Kaikki täällä ovat sellaisia.