Vapaa ihostaan

Luku 20: Veljeni

Hiekka rahisee hampaitteni takana. Nousen polviltani maasta, vien kädet kehoni suojaksi. Riittää. Vastustajani voitti nämä harjoitukset. Ikäiseni poika virnistää ja lyö minua tuttavallisesti olalle.

"Hyvää työtä", poika sanoo. Hänen äänensä on kuin olisimme tunteneet toisemme kauankin, vaikka en edes muista hänen nimeään. Nämä ihmiset täällä ovat minulle pelkkää toisiinsa sekoittuvaa massaa. Erotan heidät vain siitä, millä tavalla he taistelevat kanssani. Tämä poika iskee aina palleaan. Hän haluaa minut polvilleni. Kehot voivat kertoa toisilleen paljon enemmän kuin sanat voisivat koskaan.

"Otetaanko toinen kierros?" poika kysyy hymyillen edelleen. Hymy on hänen kasvoillaan hänen itsensä, ei minun vuokseni.

Pudistan päätäni. Ei tänään. Ei hänen kanssaan. Minä tiedän, mitä minun täytyy tehdä. Aika on juossut minut kiinni. On kulunut yli kymmenen auringonnousua siitä, kun haastoin suunnilleen ikäiseni tytön ja voitin hänet, kannoin hengettömän ruumiin yksin arolle. Aika on saanut minut kiinni, sen kädet ovat nyt kurkullani. Tiedän, mitä minun täytyy tehdä. Olen paennut jo riittävän kauan.

"Sinä se et sitten turhia puhu", poika naurahtaa. "Mene vain. Minä harjoittelen jonkun muun kanssa."

Poika kääntyy ja juoksee ylempänä taistelevien tovereidensa joukkoon. En ehdi vastata pojalle, että hän sen sijaan puhuu liikaa. Eikö hän ymmärrä? Aja on heidän johtajansa, mutta he tekevät alituisesti kaikkea muuta kuin Ajan opit sanovat. Heille väkivalta on reitti, ei kieli. Jokin, jolla saavuttaa, ei jokin, jota olla. He eivät ymmärrä. He eivät näe Ajaa, eivät oikeasti. He näkevät vain sen, mitä he itse ovat.

Kun palaan leiriin, näen kallioiden luona tutun hahmon. Säpsähdän. Valkea tukka, kirkkaat silmät, satutettu, hauras olemus. En ole nähnyt Asaelia sitten pimeän jakson. Hän on pysytellyt omissa oloissaan. Ja nyt minä olen taas tappanut. En erota pettymystä hänen kasvoiltaan, mutta peräännyn siitä huolimatta. Nyt, kun tiedän, mitä minun täytyy tehdä, en voi kohdata Asaelia. En vielä. Toivon, että hän ei ole jälleen ottamassa koppia, kun putoan. Tahtoisin nähdä hänen kasvoillaan kyseenalaistuksen edes kerran. Haluan, että hän katsoo minua ja kysyy, mitä minä kuvittelen tekeväni. Miksi minä ajattelen, että voisin vain jatkaa tappamista ja pysyä ehjänä kaiken sen keskellä. Miksi olisi muka oikein olla olematta kukaan.

Käännän Asaelille selkäni ja toivon koko rikotun ruumiini voimasta, että se ei jää viimeiseksi kerraksi, kun teen niin. Kierrän katseellani koko leirin. Ei jälkekään siitä, ketä etsin. Juoksen koko matkan metsän liepeille ja löydän etsimäni putouksen luota. Konai ui pitkin vedoin, ei tunnu keskittyvän maailmaan ympärillään.

Annan Konain huomata minut itse. Poika hätkähtää.

"Voisit joskus sanoa jotakin!" Konai huutaa. "Et voi vain ilmaantua ympäriinsä seisomaan toisten eteen ja tuijottamaan! Joku raja, Kheri, ihan tosi!"

En vastaa mitään. Konai nousee vedestä, istahtaa maalle viereeni. Minä en istuudu.

"Minä haastan sinut, Konai."

Hetken Konai vain tuijottaa minua. Kun nauru alkaa halkoa ilmaa, taistella kilpaa tilastaan putouksen kuohun kanssa, minäkin istuudun.

"Oletko tosissasi? Nytkö sinä olet valmis?" Nauru kuplii holtittomasti. "Nyt, kun meillä on saman verran lettejä! Sinä olet aivan uskomaton. Tahdoit vain varmistaa, että olet yhtä hyvä kuin minä."

Konai pudistelee märkää päätään. En ole ajatellut hetkeäkään, että tahtoisin osoittaa jonkinlaista aineetonta osaamista. Meidän ei tarvitse olla samanvertaiset. Näinhän ensiteokseni täällä, kuinka Konai tappoi paljon itseään vanhemman miehen tantereella. Minä tahdon vain olla riittävän turtunut siihen, mitä teen. Muuten en kykene tappamaan poikaa, joka voisi olla veljeni.