Vapaa ihostaan

Luku 28: Kuiskaus

Ajan silmät ovat yönmustat, kun kuljen hänen kanssaan metsään. Päivä on kääntymässä illaksi, olen viettänyt aikani harjoitellen ja Ramin kanssa keskustellen. Suonissani kihelmöi. Miten Aja reagoisi? Nainen, joka voisi nytkin kääntyä minua vastaan, sivaltaa yllättäen ja palata sitten takaisin normaaliksi.

"Aja, minä tiedän vihdoin, mikä minua pitää täällä", sanon kesken matkan ja painan käden rinnalleni.

"Ei tässä", Aja sanoo hiljaa. "Mennään syvemmälle metsään."

Kävelemme pitkälle, puusto tihenee, päästää vähemmän valoa alas. Kaikkialla vallitsee aavistuksen sairaalloinen hehku, miltei kuin taivaankajo pimeiden jaksojen aikaan. Kun vihdoin pääsemme Ajan arvioilla riittävän kauas, edessämme juoksee kapea, mutta voimakasvirtainen joki. Veden raikas tuntu ilmassa nostaa muistot esiin ruumiissani. Tämä sama joki kulkee entisen leirini poikki. Tuijotan Ajaa. Hän tietää.

Täällä luonto on aivan yhtä kaunista ja raakaa kuin ylempänä maastossakin. Mutta täällä on muutakin kuin kovaa, punaista kiveä ja kituen kasvavia pensaita. Kumarrun joen äärelle, vien käteni sen kylmään virtaan ja annan veden pestä kuivuneen veren sormistani.

"Kerro minulle, Kheri."

"Minussa on liikaa huutoa."

Ajan kulmat kurtistuvat. Hetken pelkään, ettei hän ymmärrä sanojani. Että ne ovat hänelle pelkkää helinää, jonka puiden lomassa liikkuva tuuli kuljettaa mukanaan pois. Miksi minä kuvittelin kenenkään ymmärtävän?

"Kerro minulle, poikaseni, miltä sinun huutosi tuntuu."

"Se risteilee rinnassani, polttaa, mutta ei tule ulos. Joskus, kun se tulee, kuvittelen sen lähtevän lopullisesti, mutta se jää aina sisälle, se uinuu vatsanpohjassani, kunnes jokin kutsuu sen jälleen kurkkuun."

Aja tulee lähemmäs, asettuu kyykkyyn vierelleni ja kuljettaa kätensä rinnalleni. Hän tunnustelee sitä, kiertää kehoani ympäriinsä, mutta ei kuten Asael, ei kuten se mies. Kehoni pysyy kasassa. Se ei irtoa reunoistaan, vaikka Aja koskeekin. Tuijotan Ajaa pitkään hänen mustiin silmiinsä. Mitä hän etsii?

"Täälläkö se on?" Aja sanoo vatsani kohdalla. "Vai täällä?" Käsi kulkee kurkulleni, puristaa vain aavistuksen.

"Molemmissa", minä parahdan. Pahimmillaan se on kaikkialla.

Aja katsoo minua pitkään. Mittailee ruumistani, palaa lopulta aina silmiini. Hänen tumma katseensa ei anna armoa sille, joka ryömii sen alla. Olen pieni, pienenen jokaisena sekuntina, jonka hän käyttää minuun. Sitten hän vetäytyy taaemmas, palaa takaisin puiden luo ja pudistelee hetken päätään.

"Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", Aja sanoo. Viimeinen tuomio. Miksi minä kuvittelin jotakin muuta? "Mutta."

Mutta?

"Mutta minä uskon, että sinussa on vielä paljon tunteita jäljellä. Sellaisia, jotka sitovat sinut tähän kehoon."

Vien käteni kurkulle. Sinne huutoni viimeiseksi kuoli.

"Minä aion tehostaa sinun harjoituksiasi. Siitä, mitä sisälläsi on jäljellä, täytyy päästä eroon."

Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän kertoo siitä minulle. Yleensä hän vain hakkaa minut maahan.

"Sen lisäksi... tahdon sinun ajattelevan."

Ajattelevan? Mieleeni palaa Asaelin pyyntö. Kaikki ajatuksesi. Kerro ne minulle. Ne tekevät sinusta sen, kuka olet.

"Tiedän, miltä se sinulle kuulostaa. Kaiken tämän ajan olen pyrkinyt kieltämään sinulta sanat ja ajatukset, mutta nyt minä tahdon, että otat aikaa ajatustesi kuulostelemiseen. Mikä niissä pitää sinua tässä ruumiissa? Mikä niissä 'tekee sinusta sinut'? Vasta, kun ymmärrät huutoasi, tiedät, kuinka päästä siitä eroon."