Vapaa ihostaan

Luku 32: Uhma

Minä en päästä irti Asaelista, vaikka Ajan katse huokuu uhkaa. Puristan lujaa hänen kättään ja pidän kehoni valmiina. Tunnen, kuinka Asaelin lihakset jännittyvät. Aja on kuin peto, me hänen saaliimme.

"En aio kysyä toistamiseen", Aja sanoo ja tuijottaa suoraan minuun kulmiensa alta.

"Kävelen", vastaan ja kohotan leukani. En liian korkealle. En saa näyttää liian uhmakkaalta. En ole Konai.

"Minä sanoin, että hänen seurassaan ei kannata olla." Aja pitää tauon, tulee lähemmäs. Asael astuu eteeni. "Asael. Sinä tiedät paikkasi tässä ryhmässä."

Asael ei sano mitään, pysyy vain liikkumattomana edessäni. Hän ei hievahdakaan, vaikka Aja näyttää siltä, että voisi räjähtää koska tahansa. Ensin Aja kääntyy. Tunnen välähdyksen sisälläni, tiedän, mitä tapahtuu, mutta en ehdi vetää Asaelia pois. Isku kaataa hänet maahan. Entinen legenda jää makaamaan aluskasvillisuuteen eikä enää nouse. Kylki kohoilee, Asael on liian heikkona kaiken äskettäin kokemansa jälkeen.

"Aja, älä", minä sanon, mutta en kuten poika, joka anelee äitiään, vaan kuten joku, joka on kallionluja. Häneen sinä et koske.

"Mitä sinä kuvittelet tekeväsi? Johan minä sanoin, että tiukennan koulutustasi! Sinun pitäisi olla harjoittelemassa eikä kävelemässä pitkin metsiä jonkun jo unohtuneen kanssa! Asael ei ole enää mitään, ei kukaan!"

"On hän!" minä huudan. En muista, milloin olen viimeksi huutanut toiselle ihmiselle. Silloinkin sen on täytynyt olla Aja. Ja huudostani hän kuulee, että minä tiedän, miksi hän pitää Asaelin leirissä. Velvollisuudesta. Mutta missä se velvollisuus on nyt, kun Konai ei ole enää täällä?

"Minä en anna sinun tehdä hänelle mitään."

"Sinä et määrää täällä, poika." Hän ei käytä nimeäni. Kurkkuani kuristaa. "Päästä irti hänestä. Tunteet mädättävät sinut. Sinä sanoit, että et tiedä, mikä sinua pitää kiinni kehossasi, mutta minäpä tiedän."

Ajan ilme on täydellisen hurjistunut. Minä astelen Asaelin eteen, suojelen vuorostani häntä koko ruumiillani. Kun Ajan ensimmäinen isku tulee, minä en voi tehdä muuta kuin iskeä takaisin. Osoitan käteni liikkeellä, että Asaelin tulisi perääntyä, juosta pois. En näe, mitä Asael tekee, en kuule enkä tunne häntä lähelläni, kun Ajan antama pimeys tulee.

Maailma pyörii, mutta minä isken Ajaa takaisin. Tiedän, ettei Asael voi tehdä mitään. Hänen ei tarvitse. Hän on auttanut minua kaikilla mahdollisilla tavoilla. Antaudun keholleni, annan sen toimia. En ajattele mitään, tunteet jäävät taakse. Olen pelkkää raakaa väkivaltaa vasten Ajan tuhoa. Tuhoamme toisemme, mutta ensimmäistä kertaa teen sen jonkun muun kuin itseni vuoksi. En puolusta itseäni, sitä vähää mitä minusta on jäljellä. Puolustan miestä, jonka olen ottanut keholleni.

Tajuntani keinahtaa yhden kerran liikaa. Tunnistan maan allani, se tuntee minut jo. Yskin verta soralle, yritän nousta, mutta punainen valo välähtää silmieni takana ja pakottaa minut maahan. En tiedä, mihin Aja on osunut, sillä keho on jo kaukana. Kaikki on kaukana. Näen pelkän hahmotelman. Kaksi ihmistä, molemmat pitkiä ja lujia. Toinen tumma ja kova, toinen vaalea ja lämmin. Asael? Asael, älä...

Asael käy häntä vastaan. Ajaa. Asael, joka ei ole taistellut useaan pimeään jaksoon. Hänen ei pitänyt enää kyetä siihen. Hänen kehonsa on kääntynyt kaikkea sellaista vastaan. Kurkotan kipuni laitamilta vain nähdäkseni, että se todella on hän. Kaikesta kokemastaan huolimatta hän on taitava ja nopea. Kuin tuuli, joka kaataa rinteessä kasvavat puut, tuhoaa ne juuriaan myöten. Armoton. Asael, jonka olen ottanut, on iskiessään jotakin muuta kuin se lämmin mies, joka hymyilee, kun silitän hänen niskaansa. Ja kun hän iskee, hän iskee sillä lempeydellä, jolla on kehottanut minuakin taistelemaan. Vihdoin minä ymmärrän. Hän kykenee tuottamaan kipua hajoamatta siihen, koska hänen luontonsa on lempeä. Tuntuu kuin katsoisin jotakin suurta ja suunnatonta, minun silmilleni tarkoittamatonta. Kirkasta. Vihdoin minä näen.