Vapaa ihostaan

Luku 24: Suunnitelma

 "Hänet täytyy ottaa mukaan."

"Hänetkö? Ajan leikkikalun!"

"Voimmeko muutakaan?"

"Onnettomuuksia sattuu. Ota sinä jalat, minä –"

"Älä hulluja puhu! Aja tappaisi meidät!"

He istuvat pienen järven reunalla ja huitovat käsillään. He keskustelevat minusta, vaikka minä tuijotan heitä yhä suu avonaisena. Ajan leikkikalu. Sekö minä olen tämän leirin nuorille? Sanassa on ruma kaiku, se mädättää mieltäni, kun sitä ajattelee. Siinä he istuvat keskustelemassa siitä, säästävätkö henkeni vai eivät. Kehoni on valmis. Kunhan Asael ymmärtää pysyä luolassa. Kunhan hän ei tule.

Kävelen heidän vierelleen, kallistan päätäni. En kysy mitään. Heidän kehonsa eivät ole vastaanottavia, ne ovat kääntyneet omaan yksityisyyteensä. Olen rikkonut hetken. He vain keskustelivat. En kuitenkaan voi teeskennellä, etten kuullut mitän. Valhe ei kantaisi minua pitkälle.

"Mitä sinä siinä päätäsi kallistelet?" pojista toinen kysyy. Pitempitukkainen. Yksi musta letti.

"Sinä kuulit jotakin, jota sinun ei olisi pitänyt, siinä se", toinen ärähtää. Hänen äänensä on kiihkeämpi ja hartiansa leveämmät. Uhma äänessä tuo mieleeni Konain. Olivatko nämä kaksi hänen ystäviään? Minä en muista. Konai puhui kaikille.

Istuudun heidän viereensä kuten ystävä istuisi. Kunpa Asael ei vain tulisi nyt ulos.

"Nytkö sinä olet sitten jo mukana, niinkö?" leveäharteinen poika sylkäisee. Töykeä, mutta eri tavalla kuin Konai.

Minä kohautan harteitani, kallistan jälleen päätäni. Kysymiseen ei tarvita suuta.

"Ei, me emme voi ottaa häntä mukaan, Varna", mustatukkainen sanoo.

"Eljar, meidän täytyy!"

"Hän on pelkkä Ajan –"

"En pidä siitä sanasta", minä sanon väliin. Sanani saavat pojat säpsähtämään. Onko niissä enemmän vihaa kuin aioin päästää kuuluviin?

"Oho, se osaa sittenkin puhua", Varna hengähtää. "En olisi koskaan uskonut."

Ärsyynnys sykkii suonissani. Minä en kuulu näiden ihmisten maailmaan. En koskaan. He ovat tappaneet Asaelin lämmön minussa. Pitelen kaikin keinoin rajoistani kiinni. En saa hajota heidän edessään.

"Me olemme monesti keskustelleet siitä, mahdatko olla kenties kuten se rahjus, jonka Aja pitää meille tuntematttomasta syystä mukana ryhmässä. Tiedätkö, se entinen legenda, joka ei osaa enää edes puhua suoraan!"

Pojan nauru pilkkaa syvältä. Ääni iskeytyy suoraan ihoni läpi kolottamaan luitani.

"Me mietimme, josko sinäkin p-puhut ss...sillä t-tavalla!"

Eleet menevät pelottavan lähelle todellista kohdettaan. Jäädyn paikalleni. Raivo sykkii, ja se sykkii lujaa, yritän vastustaa sitä, yritän olla syöksymättä poikien iholle. Heidän matkimansa äänteet ovat liikaa, ne ovat kaikessa pilkallisuudessaan sietämättömiä. Annan vihan hajota ja särkeä. Se ei saa päästä ulos.

"Älähän nyt, Varna, tämä poikahan on Asaelin ylin ystävä", Eljar nauraa. "Etkö ole nähnyt, kuinka he hymyilevät toisilleen, kun kulkevat toistensa ohitse? Niin kuin kukaan ei olisi muka huomannut!"

"Oi, ymmärrän täysin! Molemmat ovat menettäneet kirkkauden silmiensä takana, tietäähän sen, mitä sellaisesta seuraa."

Minkä kirkkauden? Mielenkö? Sen mielen, josta te kaikki pyritte eroon? Sittenhän minä ja Asael olemme esimerkillisiä. Minä ja hän. Me. Miten nopeasti olenkaan yhdistänyt nimemme, tehnyt meistä meidät kysymättä lupaa. Kieli osaa olla petollinen. En kykene luottamaan siihen.