Vapaa ihostaan

Luku 17: Kyyneleet

Kun maailma näyttää taas todelliset värinsä, kun hiljainen hämärä lepää kaiken olevan päällä ja minä kykenen jälleen hengittämään, istun korkean kallion päällä. Kallio on kuuma allani, vaikka aurinko ei enää nousekaan. Vien käteni sen pinnalle, tunnustelen muotoja, annan lämmön levitä kehooni. En tiedä, mitä välissä on tapahtunut. Säpsähdän, kun tajuan, ettei käsissäni ole enää verta. Paniikin aalto kouraisee vatsanpohjaa, mutta se kuolee pois, kun jatkan kallion sivelyä. Maadoitan itseni hetkeen. Ruumiini pysyy kasassa. Minä pysyn kasassa. Olen vielä ihminen, joku, joka tuntee.

Aja istuu vierelläni riittävän kaukana. Hän ei tee elettäkään koskeakseen minuun. Ensimmäistä kertaa täällä ollessani arvostan koko ruumiillani jotakin hänen valintaansa. Hän kunnioittaa etäisyyttäni.

"Hei, Kheri."

Nyökkään. Nielaisen. En tiedä, kuinka monet kädet minuun ovat koskeneet sen jälkeen, kun menetin tajuntani taistelukentällä. Ajatus saa minut käpertymään itseeni.

"Ei mitään hätää", Aja sanoo pehmeästi. "Ei hätää. Olemme kaksin."

Se ei varsinaisesti lohduta minua.

"Tahdotko nyt sitoa letin hiuksiisi?"

Ai niin. Letti. Sitäkö minä olin tekemässä? Tappamassa, jotta saisin lettini? Sormieni pyörittäessä kasvanutta tukkaani huomaan naurun kuplivan sisälläni. Olen tappanut jonkun, jotta saan letin hiuksiini. Jotta pysyisin hengissä. Vaikka tappaminenhan se tässä minua hajottaa sisältä. Miten naurettavaa. Miten sairasta. Mikä minä oikein olen enää?

Kun letti on lepää hiuksissani, tunnen sen painon ruumiissani. Tapoin jonkun sen vuoksi. Asemani takaisin saamiseksi. Turvan löytämiseksi. Vaikka olen nyt nimellisesti turvassa, tunteeni ei ole muuttunut. Tuskin osaisin nukkua täällä öitäni ilman hereille säpsähtelyä siitäkään huolimatta, että kimppuuni hyökkääminen on letin saamisen jälkeen ehdottoman kiellettyä.

"Haluaisitko kertoa minulle, mitä äsken tapahtui?"

Mietin, miltä kohtaukseni on täytynyt näyttää kaikille muille. Se merkitsee minulle yllättävän vähän. Pudistan Ajalle päätäni. Ei ole mitään kerrottavaa. Ei hänelle.

"Ymmärräthän, että sinä et voi tehdä tuollaista?" Aja ei tule lähemmäs, mutta hänen katseensa on jo porautunut tilaani. "Ihmiset järkyttyivät. Heidän ei sopisi järkyttyä, se ei edistä heidän harjoitteluaan. Tätä menoa he eivät vapaudu koskaan."

Aja pudistelee päätään. Huokaa syvään.

"Mitä sinä oikein ajattelit? Sinä hakkasit sen pojan täydellisen tohjoksi."

Sen pojan ystävien ja synnyttäjän on täytynyt katsella. Nimettömän pojan, josta en enää muista muuta kuin tuoreen veren hajun kaikkialla ympärilläni. Saan väristyksiä. Minä päästin itseni vapaaksi ja avasin reitin jollekin sellaiselle, jota en kykene kohtaamaan enää koskaan.

"Ymmärrätkö sinä, mitä minä sanon sinulle, Kheri?" Olen kadottanut sanoja välistä. Ollut kuuntelematta, mitä Aja sanoo. Siispä teen sen, mitä parhaiten osaan. Tuijotan häntä, kunnes hän huokaisee syvään ja nousee seisomaan.

"Mikään tällainen ei voi toistua. Et saa herättää odottamatonta kiihkoa näissä ihmisissä. He ovat harjoitelleet koko ikänsä, eikä kaikkea kehitystä saa heittää hukkaan tällaisilla tunteilla. Me emme ole mitään. Me emme ole ihmisiä. Muista se, Kheri."

"Sinä tunsit hänet."

"Anteeksi mitä?" Aja kurtistaa kulmiaan.

"Sen miehen."