Vapaa ihostaan

Luku 14: Pimeä jakso

Kaikki leirin ikäiseni pojat ovat kokoontuneet yhteen. Päivä on korkeimmillaan, aurinko porottaa niin kuumana, että joudun kulkemaan varjosta toiseen. Kukaan ei harjoittele, ihmiset ovat kokoontuneet nurkkiinsa syömään ja juomaan. Tuijotan kauempaa, kuinka Konai vääntelee käsivarsiaan kuin kertoisi tarinaa. Kenties hän kertookin. En tiedä, millaista urotekoa hän muille pojille sepustaa, mutta käännän katseeni pois.

"Hän on niin täynnä elämää", kuulen tutun, etäisen äänen. Ääni ei yhdisty heti kasvoihin, mutta kun käännyn, näen harmaahiuksisen vanhan naisen, jonka kasvojen uurteet ovat syventyneet entisestään.

"Galina", minä hengähdän.

"Te nuoret pojat olette niin kuolemattomia." Vanha nainen hymähtää.

"Minä en ole."

"Etkö?" Galinan silmät sulkeutuvat hänen hymyillessään. "Vapautuminen vaatii uhrauksia. Se ei ole sitä, että haluaa kaikin tavoin lakata olemasta. Siinäkin on vielä tahtoa mukana."

Huokaisen syvään. Galinan ääni ei moiti minua. Hän ei ole niin kuin Aja. Hän on jo päästänyt irti maallisista siteistään. Miten hänen kaltaisensa vanha nainen on koskaan päätynyt tällaiseen paikkaan?

"Tuosta pojasta ei koskaan tule seuraavaa johtajaa", Galina sanoo hiljaa. "Jo se, että tahtoo aseman, on merkki epäonnistumisesta. Hän tuottaa äidilleen pelkkää murhetta."

Kohtaan Galinan iättömät silmät. Hän ei katso minuun. On kuin hän ei katsoisi suoraan minnekään.

"Se, tuotatko sinäkin, jää vielä nähtäväksi. Sinä olet seuraava legenda, nuori mies."

Legenda? Sellaisenko Aja haluaa minusta tehdä? Kirkkaan tähden, joka loistaa vain hetken ennen kuin hajoaa eikä sen valoa saavuta enää kukaan?

"Pidä sinä, poika, huolta siitä, ettei veljesi syökse tätä ryhmää tuhoon", Galina sanoo. En tiedä, miksi hän uskoo minulle mitään sellaista. "Hänen kiihkonsa on alkanut tarttua muihin nuorikkoihin. Aja ei ole lainkaan mielissään siitä. En tohtisi kohdata sitä päivää, kun Aja joutuu tappamaan oman poikansa hänen heikkoutensa vuoksi."

Olen aikeissa sanoa, että Konai on kaikkea muuta kuin heikko. Konai on harjoitellut koko elämänsä. Sitten ymmärrän, mitä hän tarkoittaa ja huokaisen hiljaa.

"Tahdotko sinä minun haastavan hänet kaksintaisteluun?"

"Minä en tahdo enää mitään, poikaseni."

Vanha nainen naurahtaa huomatessaan ilmeeni.

"Älähän nyt", hän nauraa, "kyllä sinä vielä ymmärrät kaiken tämän."

Tyhjyyden ja pimeyden hänen kirkkaiden, iättömien silmiensä takana. Varmasti. Jos haluan päästää itseni irti.

"Teille kaikille tässä on kyse vapautumisesta", minä kuiskaan, "mutta minä olen aina taistellut sitä vastaan. Olen aina pyrkinyt olemaan ihminen. Muistamaan itseni. Kukaan teistä ei ole koskaan ymmärtänyt sitä."

Galinan käsi pysähtyy omalleni. Ryppyinen, muhkurainen käsi, sormet kapeat kuin linnunjalat.

"Juuri siksi sinun halutaan olevan täällä", Galina sanoo madaltaen ääntään. "Sinusta tulee vielä esimerkillinen vapautunut. Sinä olet ainoa, jolla on potentiaalia."

Puhuessaan Galinan katse harhailee välillä muille pojille mahtailevaan Konaihin. Johtajan poikaan, joka ei vastaa äitinsä odotuksia, vaikka on harjoitellut koko ikänsä. Poikaan, joka on liikaa. Joka miltei tappoi Asaelin. Sisälläni nytkähtää.

Galinan silmät suurenevat. Hän päästää irti kädestäni.

"Sinähän taistelet vastaan vieläkin", Galina hengähtää. "Vaikka olet jo jäsen. Vaikka olet jo ymmärtänyt..."

Vanha nainen pudistelee päätään.

"Tiedätkö, miksi minä lähdin aikanaan siitä ryhmästä, joka on lähempänä aroa, puiden syleilyssä? Paikasta, jota sinä edelleen kutsut sydämessäsi kodiksi."

Galinan sanat sivaltavat ihoani. En uskalla päästää ääntäkään.

"Minä uskoin Ajaan. Silloin vielä nuoreen naiseen, joka lähti ja perusti oman ryhmänsä, jätti taakseen kaiken, jonka tiesi."

Galina raahustaa lähemmäs, kuljettaa molemmat kätensä sydämelleni. Hänen liikkeensä ovat tautisia, niissä on jotakin väärää. En näe ruumista ruskean kauhtanan alla. En tahtoisikaan.

"Sinunkin kannattaisi uskoa häneen ja hylätä sydämesi huuto."

Huuto. Värähdän kauemmas Galinasta ja hänen vääntyneestä ruumiistaan. Nainen vain katsoo minua. Konai ja muut pojat kulkevat kauemmas, näen sen sivusilmälläni. Menisin hänen peräänsä myöhemmin. Kun katson Galinaa, mieleni täyttyy kysymyksistä. Kuinka tämä nainen on päättänyt vain hyväksyä, että hän tyhjenee, tulee ei-keneksikään? Miksi? En kuitenkaan kysy mitään. Tiedän jo vastauksen. Sinä ymmärrät myöhemmin. Niin paljon ymmärrettävää. Ruumiini on solmussa.

"Vai väitätkö, että pelko ohjailee sinua edelleen?"

Kykenen vain jäätyneenä tuijottamaan vanhaa naista. Mistä hän on saanut tietoonsa tämän kaiken? Näkeekö hän sen minusta noin vain, antaako kehoni itsensä julki? Huuto lähestyy kurkkuani ja kuolee sinne.

"Vai niin..." Galinan ääni ei ole uhkaava. Pelkästään toteava. "Pelko kuolee kyllä. Se osaa kuolla vain kerran, koska se ei voi syntyä uudelleen."

Nielaisen. Nyt Galina katsoo suoraan minuun.

"Luota Ajaan. Pelkoa ei ole vapautuksessa. Vapautus on pelkkää tyhjyyttä. Vapautta. Sitten sinun ei tarvitse olla enää mitään. Ei pelkoa eikä janoa." Hän pitää tauon. Liian pitkän. "Eikä kipua."

Likistyn vasten kuumaa kalliota takanani. Galina ajaa minut nurkkaan. Liki itseäni.

"Kipu ei ole vihollinen, Kheri, mutta jos se sinua lohduttaa, vapauduttuasi et tunne sitä enää koskaan", Galina sanoo. Sitten hän kääntää rikkinäisen ruumiinsa eikä sano enää mitään. Vääntyneet kulmat ja ontuvat askeleet eivät onnistu piilottamaan kaikkea kokemaansa kipua. Miten paljon Galinan onkaan täytynyt raataa vapautuakseen.

"Galina..."

Nainen pysähtyy. Hetkeksi vain.

"Pimeä jakso on tulossa jälleen. Sen näkee auringon kulusta. Aika etenee. Ole varuillasi."

Galina ontuu kallioiden taa, näen vain heiluvat, vapaat hiukset ja repaleisen kauhtanan. Sydäntäni jäytää. Aikani täällä on kulunut niin nopeasti. Ilma on niin kuumaa, että se miltei sattuu. Minäkin aistin pimeän jakson saapumisen. Viidennentoista minun näkemäni. Olen vanhempi, mutta kehoni ei ole oppinut mitään. Se ei vieläkään hyväksy tätä elämää edellisensä jälkeen. Valahdan kallioiden väliin, likistyn niin pieneksi, ettei kukaan näe minua ellei tahdo.