Luku 42: Lempeä

4 0 0
                                    

Menen ensimmäistä kertaa elämässäni arolle ilman takapia. Mitä arolla onkin, on jo niin lähellä sitä, mitä minä itse olen, että kykenen kävelemään ilman pelkoa kuivalla maalla. Aamu on nousemassa, ilma ei vielä väreile kuumuudesta, vaikka maa onkin lämmin paljaitten jalkojeni alla. En tiedä, mitä toivon täältä löytäväni.

Olen ensimmäistä kertaa vain itseni oma. En kuulu ainoaankaan ryhmään, täällä kukaan ei vaadi minulta mitään. Vain minä ja maailma. Itse itseni herrana. Olen tuulessa ja maassa, pian nousevassa auringossa. Ei ole ketään, joka muistaisi ihoni lämmön omaansa vasten nyt, kun hän on poissa. Mies, jonka iholle kuuluin hetkeksi. Täällä ei ole mitään pitämässä minua kiinni. Ensimmäistä kertaa koskaan annan hartioitteni rentoutua, avaan käteni ja kallistan pääni kohti avonaista taivasta. Se ottaa minusta vastaan kaiken sen, mitä olen. Mitä tulen vielä olemaan. Huomaan hymyileväni. Tämä on ainoa oikea vapaus minulle.

Miten pitkälle minun pitikään kulkea ennen kuin ymmärsin, mitä minun todella tulisi tehdä. Minun täytyi tappaa hänet nähdäkseni, että kaikki ei koskaan lähde, jotkin osat ovat pinttyneet kiinni luihin eivätkä menisi, vaikka piiskaisin itseäni hengiltä joka ikinen päivä. Päästän hetkeksi aistini irti, suljen silmäni ja annan maailman viedä minne se vain tahtookin.

Kun avaan silmäni, tiedän, etten ole yksin. Ne ovat täällä, vaikka en näekään niitä. Ne kiertelevät minua kaikkialta. Sihinää. Aro elää ja liikkuu ympärilläni. Oma elävä kokonaisuutensa. Ne, jotka ovat täällä, eivät ole enää ihmisiä. Tunnistavatko ne minut kaltaisekseen, vai olenko niille vielä liian ihminen?

Takanani rasahtaa. Kehoni toimii ennen minua. Sen refleksit ovat ehdottomat. Onnistun kuitenkin estämään kehoani hyökkäämästä. Edessäni seisoo poika, jonka valkoiset hiukset ovat kasvaneet ja kasvojen haavat jääneet pelkiksi vaaleiksi viiruiksi tummalle iholle. Konai. Veljeni. Hänen silmänsä ovat mustat ja tyhjemmät kuin aiemmin. Kenties hän on itkenyt itkunsa.

"Tuletko yksin, veli?" Yhä sama ääni. Riisuttu, ei enää lainkaan ivallinen.

Nyökkään. En enää koskaan tulisi kenenkään kanssa. En niin kuin silloin, kun me ratsastimme tänne takapeilla, Konai ja minä.

Konai heilauttaa rannettaan. Tiedän, että ne, jotka ovat olleet täällä kanssamme, lähtevät pois, vaikka en näe mitään. Jopa näin laakeassa maastossa ne onnistuvat piiloutumaan katseeni alta. Ne, joita ei näe ennen kuin ne iskevät. Veli, jonka päästin vapaaksi, kykenee nyt käskyttämään niitä heilauttamalla rannettaan. Maailma on muuttunut.

Konai tulee lähelle, painautuu minua vasten, taputtaa selkääni kuten ennen. Sävy on kuitenkin erilainen. Nyt hän on lämmin. Nyt hän koskee, koska haluaa, ei siksi, että hän yrittää saavuttaa sillä ylemmyyttä. Kaipaus lepää Konain iholla, otan sen vastaan, sillä minäkin olen kaivannut häntä. Tiesin, että en hyvästelisi häntä noin vain. Meidän tiemme ovat kerran limittyneet. Ne eivät erkane kuin taivuttamalla, enkä minä aio olla se, joka taivuttaa.

Konai katsoo minua hetken, kurtistaa kulmiaan. Hän on huomannut.

"Sinä olet lähtenyt", Konai toteaa. Hänen katseensa lepää leikkaamissani hiuksissa. Toisin kuin Konai, joka jätti yhden letin muistoksi siitä, kuka oli ennen aroa, minä otin kaiken pois. Minä en tahdo enää mitään siitä. Verestä ja kivusta. "Miten se tapahtui? Päästikö äiti sinut noin vain?"

"Minä tapoin Asaelin." Lausun hänen nimensä, vaikka minun piti unohtaa se, antaa laulun kuolla. Ei tunteita voi tappaa. Ne eivät elä kehossasi, vaan sielusi poimuissa. Ne ovat osa sinua.

Konain ilme murtuu. Hän painaa hetkeksi silmänsä kiinni aivan kuin ajatus olisi liian kivulias kestää.

"Vai niin", hän sanoo avatessaan silmänsä jälleen. "Minä en koskaan kuvitellut sinun menevän niin pitkälle. Olen pahoillani."

Jokin osa Konaissa ymmärtää. Ei se, jonka kanssa kasvoin, vaan se, joka hänestä on tullut täällä.

"Mutta sinä näyt myös ymmärtäneen."

Konai kykenee antamaan minulle anteeksi. Sen, että riisuin hänet ylpeydestään. Sen, että en elänyt loppuun sitä elämää, joka minun olisi pitänyt. Että tulin tänne, annoin kipuni pois ja otin elämäni takaisin.

Vien käteni Konain olalle. Hän tekee samoin minulle. Me hymyilemme.

"Opeta minulle, kuinka täällä eletään."

"Aiot siis jäädä tänne?"

"Osittain. Aro on suunnaton, mutta Akvamarkin on. Uskon, että löydän jostain metsien takaa alueen, jonne haluan asettua. Aro rajaa koko Akvamaria. Voin elää, missä tahdon."

"Ymmärräthän, mitä arolla asuminen vaatii?"

Nyökkään.

"Mutta nehän ovat jo hyväksyneet minut. Olen riittävän..." Riittävän mitä?

"Totta." Konai tökkää minua kylkeen. Aivan kuten ennen. "Mutta älä anna sen ylpistää liiaksi. Nämä eivät ole ihmisiä. Minä en elä niiden kanssa. Ne vain antavat minun olla."

"Enköhän minä selviä."

Aurinko nousee sivullamme. Hymyilen Konaille. Täällä mikään ei saavu vaatimaan minulta mitään, voin seisoa vasten veljeäni ja odottaa, että aurinko nousee meille, tekee minusta osan elämää, joka on ensimmäistä kertaa itse valitsemani.

*

Aika kuluu. Pimeä jakso saapuu, eivätkä päivät pimeästä huolimattakaan ole koskaan veljeksiä. Ne näyttävät aina itseltään. Joka päivä minä löydän uuden paikan, uuden joen Akvamarin metsien takaosista, uusia puita ja uusia tapoja elää tätä elämää. Jokainen aamu näyttää minulle uuden maailman silloinkin, kun aurinko ei nouse kertaakaan ja hämärän kullankeltainen kalvo peittää taivaanrannan.

Joinakin päivinä muistelen menneitä itsejäni. Istun yksin korkealla kivellä vuoristoisella alueella. Sinne ei tule koskaan ketään muita. Ei Konai eikä yksikään niistä ihostaan vapaista olennoista, joita arolla asuu. Siellä olen vain minä itse. Siellä minä uskallan kohdata jokaisen muiston, jokaisen version tämän kehon asukkaasta. Heillä kaikilla on tarinansa kerrottavanaan. Olen oppinut paljon kivusta ja siitä, miksi tein siihen kotini. Mutta ei enää. En enää ole minkään muun kuin itseni.

Joskus kävelen Konain kanssa metsissä ja kerron hänelle Asaelista. Kerron, että pelkään, ettei Asael koskaan nähnyt tämän tulevan. Että hän vain kuoli. Silloin Konai sanoo meidän olleen niin yhtä kuin kaksi ihmistä vain voivat olla. Hän sanoo Asaelin kuolleen, jotta minusta tulisi se, kuka nyt olen. Hänen mielestään Asael tiesi aina. Se on kaunis ajatus, melkein lohdullinen. Olen nukkunut se suojanani niinä öinä, joina olen pelännyt kuollakseni vieneeni hänen henkensä turhaan. Joskus ajattelen, että silloin, kun Asael hajosi edessäni, hän näki, mitä tulisi ja suri sitä, että antaisin meidät pian pois. Asaelilla oli kirkkaat silmät. Hän näki kaiken, menneen ja tulevan. Kenties hän puhui silloin sille pojalle, joka olen nyt. Ole kiltti ja pysy aina lempeänä.

Täällä minä en enää antaisi lempeyttäni pois. Se on minun aseeni tätä maailmaa vastaan. On aina ollut. Se saa kovat hajoamaan, itkemään kovuuttaan. Se saa minut muistamaan, etten minä taipuisi, että minä olen se, joka olen, vaikka maailma heittäisi minut läpi kiven ja tulen. Minut voi pakottaa polvilleni, mutta minä voitan aina, sillä minun sydämeni on tehty valosta. Minun lempeyteni on keinoni tehdä maailmasta omani, pakottaa se tahtoni alle. Vain lempeydellä uskallan syöksyä mustasta aamusta toiseen.

Elämä täällä on osoittautunut minulle oikeaksi. Ei enää kipua. Selviytyminen on erilaista. Yhä kehollista, mutta ei tavalla, jossa poltan itseni loppuun, annan pois sen, jota minun ei koskaan tulisi antaa. Täällä voin sulkea silmäni ja nukkua yöni vailla pelkoa. Koko maailma on minua varten ja minä sitä.

Vapaa ihostaanTempat cerita menjadi hidup. Temukan sekarang