Vapaa ihostaan

Luku 35: Iho iholla

Kun en tiedä, kuka olen, löydän jättämäni palaset Asaelin iholta. Ne tervehtivät minua, muistavat tuoksuni ja tiedän taas vähän enemmän. Hän on lähellä, pitää minua itsessään, vaikka olen jälleen pakoillut sitä, mitä hänessä kohtaan.

"Asael, huutaisivatko kivet, jos niillä olisi ääni?" Sano kaikki ääneen. Jokainen teräväreunainen ajatus.

"Oletko sinä niin kuin ne? Huutaisitko, jj...jos voisit?"

Huutaisin. Mutta minun huutoni on kuollut.

"On enää vain hiljaisuutta. Pelkkää tyhjää..."

Painun vasten Asaelia, vien pään hänen olalleen ja nielen hänen tuoksuaan unohtaakseni omani. Asael pitää sylissä, mutta ote on muuttunut. Se ei ole ollut samanlainen enää sen jälkeen, kun hän hajosi itseensä ja Aja löysi meidät vain hetki sen jälkeen. Asael näki silloin jotakin, josta hän ei ole voinut puhua kertaakaan sen jälkeen.

"Kheri." Nimeni kuuluu hänen suuhunsa. Jättäisin sen sinne, jos voisin. "Ss...sinä olet muuttunut."

En pidä siitä, miten hän sanoo sen. Hän voi sanoa niin vain, koska hän tietää. Kukaan muu ei.

"Oletko sinä pp...päästänyt irti?"

"Mistä?" Ääneni kaikuu luolassa. En pidä siitä, miten lujalta se kuulostaa. Se on kuin ase. Ja minä jatkan vain. "Mistä, Asael? Mitä sellaista sinä näit minussa, mistä olen voinut irrottaa?"

En tiedä, miksi teen näin. Miksi satutan häntä. Hän ei päästä irti, vaikka sanani iskevät tarkoituksella.

Asael tarttuu minua harteista, katsoo ensimmäistä kertaa kuin joku, joka voisi olla kasvattajani, veljeni, veri veressäni. Mutta ei hän ole. Hän on eri asia. Jokin siinä, että hän kykenee katsomaan minua niin, vavisuttaa minua syvältä.

"Kheri. Kk...kuuntele... minua."

Minähän kuuntelen. Aina. Ei ole ketään, jota kuuntelisin mieluummin.

"Pidän ss...siitä, että olet löytänyt uuden vahvuuden. Mm...muistatko? Sen, joka..." Asaelin toinen käsi kulkee alemmas kehollani. Värähdän. Kehoni ei unohda. Se hukkuu värähdyksiin yhä edelleen.

"Ss...sinä pystyit sellaiseen. Mutta sinä... olet e...rilainen. Vahvuus, jonka löysit, on julma. Etkä ss...sinä ole julma."

Minä päästin Konain ja muutosta tahtoneet kapinalliset pois. Säästin heidät kaikki. Teen tekoja, jotka näyttävät kaikille vääriltä, julmiltakin, mutta sisimmässäni tiedän auttavani. Kun tapan, teen sen selvitäkseni. Vihani on kuollut. Se on jo poissa. Olen koonnut vihan ja pelon päälle jotakin parempaa. Nytkö Asael sanoo, että sen takaa ei enää näe minua? Sitäkö hän tarkoittaa?

"Olenko minä... kova? Sellainenko minusta on tullut?"

"Ss...sinä olet aina ollut kova. Mutta et tt...tällä tavalla." Asaelin äänteet katkeilevat pahemmin kuin aiemmin. Tämän kertominen on hänelle vaikeaa. "Mm...minä näen sinussa ikuisesti sen lempeyden, jj...johon minä kiinnityin. Me olemme samanlaisia."

"Asael, minä en koskaan kykene olemaan niin puhdas kuin sinä." Pudistan päätäni. Veri käsissäni on ja pysyy.

Asael painaa kätensä sydämelleni. Se on yhtä kylmä kuten aina. Vaikka Akvamarissa on aina niin kuuma.

"Ss...se, jonka näet puhtautena minussa, on jotain muuta. Ss...sinä vain heijastat itsesi minusta. Kheri, sinä..."

Asaelkaan ei osaa pukea sitä sanoiksi. Sisintäni kylmää, kun ymmärrän, että olemme jumissa. Loukussa. Emme pääse tästä eteenpäin. Näen sen nyt. Minun Asaelini. Kaunein lauluni. Älä päästä minua irti. En kykene elämään täällä ilman sinua.