𝚂𝙰𝚅𝙴 𝙼𝙴

𝓽𝔀𝓮𝓷𝓽𝔂𝓷𝓲𝓷𝓮 × 𝓳𝓾𝓸𝓴𝓼𝓮 𝓴𝓪𝓻𝓴𝓾𝓾𝓷

"K-kuoliko hän?" Sopertelin ulos ja kyykistyin miehen eteen.

Ennen kuin ehdin irrottaa hanskaani kokeillakseni Hyenan pulssia, kuului kujan päästä kirkaisu.

Keski-ikäinen nainen tuijotti meihin kauhuissaan tiellä. Hänen työlaukkunsa oli tippunut maahan. Lumisade alkoi taas.

"Poliisi... Voiko joku soittaa poliisin?!" Nainen valitti ja joku toinenkin ohikulkeva henkilö astui kujan päähän sekä jähmettyi kauhusta.

"Mennään, Joshua."

Christopher veti minut mukanaan pois kujan vastakkaisesta päästä.

"Meidän pitää vielä mennä tarkastamaan Dianan asunto. Hän on varmaan jo kuollut, tosin", Christopher kuiskasi ja lähdimme taas juoksemaan.

Sydämeni pamppaili. Näin mielessäni vieläkin sen miehen liikkumattoman ruumiin sekä hänen ympärilleen muodostuneen verilätäkön.

En pystynyt reagoida enää kunnolla tällaisiin asioihin. Minua ihmetytti miten Christopher pystyi olla niin rento tällaisissa kauheissa tilanteissa.

Saavuimme rakennuksen ulko-ovelle. Christopher yritti avata ovea, mutta se oli lukossa. Hän kaivoi taskuaan ja näytti minulle hiuspinnin hymynkare huulillaan.

Miten hän pystyi hymyillä tällaisessa tilanteessa?

Ennen kuin Christopher ehti tiirikoida oven auki, ulos astui yksi rakennuksen asukkaista. Hän nyökkäsi päätään meille ja lähti matkaansa. Christopher otti sulkeutuvan oven kahvasta kiinni ennen kuin se sulkeutui, ja veti minut perässään sisään.

Kapusimme portaat ylös Dianan asunnon ovelle. Christopher alkoi tiirikoida ovea auki ja hetken päästä kuului kliksahdus, ovi aukesi.

Astuimme sisään asuntoon. Se oli hiljainen, mutta kylmä. Asunnossa oli vain elintärkeitä sisustuskaluja, eikä asunto tuntunut siltä kuin siellä asuisi joku. Se ei ollut kotoinen.

Astelimme peremmälle asuntoon. Olin riisumassa pois kenkäni, mutta Chris pysäytti minut. Hän osoitti kohti hämärää keittiötä. Henkäisin nähdessäni Neiti Lewisin makaavan keittiössä verilätäkön keskellä. Puhelin ei ollut kiinni alustassaan, vaan roikkui keittiötason yli.

Hän oli varmaan pökertynyt, tai kuollut, ollessaan Alexanderin kanssa puhelussa.

Christopher kokeili naisen pulssia ja huokaisi.

"Hän on kuollut, kuten arvelinkin."

Olimme myöhässä.

Minua karmi tämä kaikki todella paljon. Minun melkein teki mieli oksentaa.

Astelin käytävään, jonka lattialla näkyi veriläikkiä tasaisin välimatkoin. Dianaa oltiin varmaan puukotettu makuuhuoneessa ja hän oli raahannut itsensä puhelimen luokse.

Lattialla näkyi myös verisiä kengänjälkiä.

Astuin makuuhuoneeseen ja näin Civilin istumassa nurkassa. Tyttö tuijotti elottomasti seinään, mutta näin hänen poskillaan kuivuneita kyyneliä.

"C-Civil?" Kysyin pehmeään äänensävyyn ja tyttö hätkähti. Hän katsoi minuun hitaasti ja kyyneleet kertyivät takaisin tytön silmiin.

Hän kompuroi pystyyn ja juoksi luokseni itkien. Vajosin maahan polvilleni ja otin lapsen vastaan tiukkaan haliin.

"Oletko kunnossa, Civil?" En oikeastaan tiennyt mitä muutakaan kysyä, vaikka tiesin jo ettei hän ollut kunnossa, ainakaan psyykkisesti.

"Ä-äiti... mun äiti..." tyttö sopersi rintakehääni itkien ja parkuen. Silitin hänen päätänsä. En tiennyt mitä tehdä.