𝚂𝙰𝚅𝙴 𝙼𝙴

𝓽𝔀𝓮𝓵𝓿𝓮 × 𝓹𝓪𝓷𝓲𝓲𝓴𝓴𝓲

Heräsin kovaan päänsärkyyn.

Oli kuin joku olisi hakannut ohimoitani vasaralla. Silmiini sattui. Kurkkuni oli kuiva. Minulla oli epämukava olo.

Pakotin silmäni auki ja venytin vartaloani. Kuulin nivelteni naksuvan. Nostin käteni ylös hiuksiini ja puristin silmäni takaisin kiinni. Kipu oli huimaava.

Nousin vaivalla istumaan ylös sängyllä ja hieroin silmiäni ennne kuin katsoin ympärilleni.

Missä minä olin?

Huone ei ollut minun. Se oli paljon suurempi kuin omani. En nähnyt julisteita tai piirrustuksia seinillä ja katossa. Näin vain tylsän, siistin huoneen, jonka huonekalut olivat mustavalkoisia. Lattia sekä katto olivat betonia ja seinät punaista tiiltä. Huone oli niin suuri, että siihen mahtui puinen piano, sohva sekä kirjahylly. Huoneessa leijui tuntematon haju; tupakka ja piparminttu.

Hyppäsin pois sängystä hätääntyneenä ja katsoin ympärilleni varuillani. Kenen huoneessa olin? Miten päädyin tänne? Mitä minulle tapahtui?

Kurkkuani kuristi. Nojasin seinään ja hengitin syvään. Rauhoitu, Joshua. Kaikki on hyvin. Kaikki on hyvin, vai mitä? Sinulla ei ole hätää, vai mitä?

Olenko turvassa? Ja kenen koti tämä oli?

Minulla oli ainakin eiliset vaatteeni päällä. En nähnyt kenkiäni tai farkkutakkiani missään. Astelin varovasti ovelle ja aukaisin sen hitaasti. Näin tyhjän, lyhyen käytävän ja toisen oven minua vastapäätä. Hiivin käytävään ja astelin sitä pitkin suurempaan tilaan. Nielaisin olemattoman klimpin alas kurkustani, jota kuristi.

Suuremmassa tilassa oli sisäparveke, josta näin alas ensimmäisen kerroksen olohuoneeseen. Siellä oli televisio, suuri sohva ja nojatuoli. Katsoessani vasemmalle näin toisen käytävän, jonka päässä oli portaat alas.

Astelin hiljaa portaat alas pälyillen ympärilleni. Voisin vain lähteä. Olisi hyvä, jos löytäisin kenkäni ja takkini sitä ennen.

Kävelin olohuoneen ohi eteiseen ja löysin onneksi heti tavarani lipastolta. Aloin tunkea kenkiä jalkaan nopeasti.

"Hei, älä vielä lähde. Et ole vielä syönyt aamupalaa. Tein ihan sinua varten kahvia, kananmunan ja pekonia sekä voileivän", kuulin matalan naisäänen takaani. Jähmetyin ja käännyin hitaasti ympäri. Näytin varmasti järkyttyneeltä.

Eteisen ovenkarmeen nojasi nainen, jolla oli rauhallinen ilme kasvoillaan. Hänellä oli olkapään pituiset vaaleanruskeat hiukset, ruskeat silmät ja oli pitkä.

"Uhm... k-kuka sä olet? Ja miksi olen täällä?"

"Ai, tietenkään sä et voi muistaa. Öh... mä olen Christopherin kaveri Kira. Me ollaan kämppiksiä. Hän toi sinut tänne eilen keskiyöllä. Olit, öh, sammunut", tyttö selitti, raapien niskaansa ja hymyillen kiusaantuneena.

Christopher? Oliko hänkin ollut bileissä? Tunsiko Chris Novan tai jotain? Oliko tämä vain sattumaa? Ja olin sammunut! Hän näki minut sammuneena, miten noloa!

Kira ojensi kätensä minua kohti. Otin hänen kädestään kiinni ujosti ja kättelimme. "Olen Joshua..."

Mitä minulle oli oikein tapahtunut?

"M-missä Christopher on?" Kysyin hiljaa samalla, kun seurasin naista keittiöön varuillani.

"Hän lähti äsken hakemaan muut bileistä. Ne oli kai myös sammunu sinne tai jotain", Kira selitti huvittuneena. Hän ohjasi minut istumaan keittiötason ääreen puiselle tuolille.

"Öh... muut?"

"Niin, me asutaan täällä isolla porukalla. Meitä on yhteensä kuusi henkilöä asumassa täällä. Mutta niin, ne muut ei tullu eilen takaisin kotiin, joten Chris lähti hakemaan heitä", Kira kertoi ja ojensi minulle aamupalani.