𝚂𝙰𝚅𝙴 𝙼𝙴

𝓯𝓸𝓾𝓻 × 𝓇𝒶𝓊𝒽𝒶𝓈𝓈𝒶

Heräsin tömähdykseen, joka kuului ikkunasta.

Pökertyneenä nousin ylös istumaan sängylläni ja katsoin ikkunan suuntaan; ikkunassa oli pieni punainen läikkä sekä murtuma. Nousin väsyneenä ylös ja astelin parvekkeen ovelle.

En ollut nukkunut hyvin. Pienimmätkin äänet herättivät minut.

Avasin oven ja katsoin oven taakse ikkunaan. En nähnyt aluksi mitään. Kuitenkin katsoessani alas ymmärsin, mistä ääni oli tullut; lintu oli lentänyt päin huoneeni ikkunaa. Se makasi liikkumattomana paloportailla, joka sai minut miettimään sen liikkumisvauhtia. Yleensä linnut eivät kuolleet lentäessään ikkunaa päin. Ehkä tämä lintu oli heikko, sekä lensi liian kovaa vauhtia.

En tiennyt mitä tehdä linnulle. En oikeastaan halunnut sen olevan parvekkeellani. Varovasti potkaisin sitä, ja silmäni seurasivat kiiltäen kuinka lintu tippui alas parvekkeelta kadulle. Se tuntui väärältä.

Huokaisin syvään ja katsoin ylös taivaalle. Kuu pilkisti pilvien välistä, valaisten kaupungin himmeästi. Kadulla oli pari katuvaloa, ne olivat keltaisia ja väpättäviä.

Istahdin portaille ja katsoin kaukaisuuteen nousevaan aurinkoon. En halunnut mennä takaisin nukkumaan, olin nyt täysin hereillä.

Oli maanantai. Minulla oli pari luentoa peräkanaa iltapäivällä. Omistin paljon aikaa nyt aamulla.

Vilkaisin alas kellooni, jonka lyhyempi ja paksumpi viisari osoitti kutosen ja seiskan välille, ja jonka pidempi ja kapeampi viisari osoitti numeroon kuusi. Kello oli puoli seitsemän.

Nousin ylös ja venytin käsiäni vieden ne ylös kohti taivasta ja avaten rintakehäni laskemalla käteni alas hitaasti. Haukottelin samalla, kun löntystelin takaisin huoneeseeni. Avasin huoneeni oven käytävään ja hiljaa kipitin keittiöön. Laitoin kahvinkeittimen päälle ja aloin tehdä itselleni leipää.

Kääntyessäni ympäri hätkähdin, kun näin äitini sohvalla istumassa. Hän luki lehteä. Yleensä sen jälkeen, kun hän tuli takaisin kotiin töistä neljältä, hän uudelleen lähti ulos ennen kuin minä ja James heräsimme. Sitten hän tuli takaisin kotiin iltapäivällä ja meni nukkumaan, ja herätessään lähti heti.

Kuten olin sanonut, en nähnyt äitiäni paljon.
Hänen kuvansa äidistä oli nainen, joka maksoi lapsilleen koulutuksen sekä osti silloin tällöin ruokaa jääkappiin. Äitini ei puhunut minulle ja Jamesille, eikä kysynyt olimmeko okei. Häntä ei vain kiinnostanut. Olin kuitenkin kiitollinen ruoasta, koulutuksesta ja asunnostamme.

En kuitenkaan tuntenut perhettäni. En tuntenut ketään, en yhtään ketään.

Kaadoin hiljaa kahvia kuppiini, ja kipitin takaisin huoneeseeni kahvikuppi ja lautanen kädessäni sanomatta mitään. Suljin oven perässäni ja huokaisin syvään. En tuntenut oloani mukavaksi edes äitini rinnalla. Hän oli minulle tuntematon.

Istuin sängylleni jalat ristissä ja nappasin kirjan yöpöydältäni. Samalla kun luin kirjaa ja upposin satumaailmaan, hörpin kahviani ja söin leipiäni. Oloni oli nyt parempi, kun olin huoneessani yksin, rauhassa.

Kun olin syönyt, päätin myös lopettaa kirjani lukemisen. Asetin astiani sekä kirjani yöpöydälle ja kaaduin selälleni sängylle, sekä tuijotin kattoon.

Mihin James oli sotkeutunut? Bileissä oli ollut vaarallisia ihmisiä. Olin nähnyt huumeita, aseita ja veitsiä. Se ei voinut olla normaalia. Normaalit bileet eivät olleet sellaisia, vai mitä?
Vai olivatko?

Tuhahdin pienesti ja piilotin naamani kyynärtaipeeseeni, nauraen pienesti. En tiennyt mitä oli tekeillä.

Niinpä päädyin tuijottelemaan kattoa pari tuntia, mietiskellen kaikkea. Osa ajatuksistani tukehduttivat minut, sillä ne olivat niin syviä ja masentavia. Joskus toivoin, etten kuulisi edes omia ajatuksiani.

Jossain vaiheessa päätin, että oli aika lähteä. Nousin ylös ja astelin kaapilleni. Vedin esille farkkuhousut, kauluspaidan ja ison college-paidan. Laitoin vaatteet päälleni ja vedin paidan kaula-aukon sisältä kauluspaidan kauluksen esille. Nappasin pitkät musta-valkoraitaiset sukkani laatikosta ja vedin ne polviini asti.

Kävelin huoneeni poikki työpöydälleni ja istuin polvilleni kaapin eteen, alkaen tonkia esille tarvitsemiani kirjoja päivälle, vaikka yleensä luennoilla vain kuuntelin ja tein muistiinpanoja. Tungin kirjani ja vihkoni nahkalaukkuuni, joka muistutti suuresti postimiesten laukkuja.

Vein astiani keittiöön laukku olallani ja sujahdin vessaan. Pesin hampaani nopeasti sekä heitin naamalleni vettä, minulla ei ollut aikaa pestä sitä. Hypin eteiseen ja työnsin nopeasti jalkani tennareihini, ja vilkaisin kelloon samalla, kun solmin kengännauhojani. Suin peilin edessä nopeasti hiuksiani paremmin, ja lähdin liikkeelle.

Aamuilma oli jokseenkin viileä ja tuulinen, mutta aurinko paistoi korkealla taivaalla pitkästä aikaa. Tiesin, että päivän päätteeksi olisi lämmin ilma. Kävelin reippaasti metroasemalle ja maksoin lipustani ennen kuin astelin portaat alas maan alle. Taas kerran oli paljon tungosta.

Olin kokenut liikaa käpälöintiä ja vieraiden ihmisten ahdistelua, etten enää uskaltanut liikkua metrolla. Minulla ei kuitenkaan ollut muuta kulkuvälinettä, jolla päästä yliopistolle suoraan ilman vaihtoja.

Astuin ihmismassan virran mukana metroon. En tällä kertaa päässyt hyvälle paikalle, kuten ovien viereen selkä vasten seinää. Puristin käteni nyrkkiin ja katsoin ylös metron graffitilla täytettyyn kattoon, rukoillen jumalaa säästämään minut tämänpäiväiseltä ahdistelulta.

Onnekseni matkan aikana en tuntenut kenenkään koskettavan minua. Olkapääni vain hipaisi vieressäni seisovan miehen omaa vähän väliä.

Katsoin taas ylös taivaalle astuessani maantasolle. Kevyt, mukava tuuli syksyi päin naamaani saaden hiukseni lentämään ja menemään sekaisin. Hymyilin hennosti tunteelle. Vedin laukkuni paremmin olalleni ja kävelin kohti yliopistoa.

Avasin suuren, painavan ulko-oven ja astuin sisään koulun käytävään. Muistin ulkoa missä luokassa luentoni oli. Luentohuoneessa oli jo monia muita oppilaita. Istuin vakituiselle istumapaikalleni luokan keskiosaan toisen pojan lähelle.

"Mä en ole nähnyt sua täällä ennen..."

Katsoin poikaan yllättyneenä siitä, että hän puhui minulle. "Öh... olen kyllä ollut kaikilla luennoilla-"

"Aa, ei kun ei mitään, sä olet oikeassa, mähän se en itse ole näissä käynyt", poika nauroi ja heilautti kättään rennosti. Hymyilin kiusaantuneesti sekä ujosti hänelle, ja aloin kaivaa kirjojani laukustani.

"Mutta nyt kun katson naamaasi... näytät jotenkin tutulta", poika mutisi. Katsoessani häneen huomasin, että hän nojasi kättään pöytään ja nojasi päällään käteensä. Hänen mietteliäät ja uteliaat silmänsä olivat minussa kiinni kuin liima.

Katsoin häneen kummastuneena ja kiinnitin mieleeni hänen ulkonäkönsä. Neon pinkki tuulitakki, musta-valko-raidallinen paita, mustat housut ja vaelluskengät. Poika oli tummaihoinen ja omisti afron sekä vaaleanruskeat nappisilmät. Huomasin lattialla pojan jalkajuuressa skeittilaudan.

"Sä skeittasit mun ohi yhtenä iltapäivänä", kuiskasin hiljaa, ja poika alkoi hymyillä leveästi valkoisin hampain.

"Ahaa, nyt mä muistan! Mä meinasin ajaa sun päälle!" Hän muisteli napsauttaen sormiaan. "Sun tummanpunaiset hiukset on vaikea unohtaa."

"Sunkin neonpinkki takki on aika vaikea unohtaa", vastasin takaisin ja lähetin hänelle pienen hymyn, vaikka kuinka kiusallista tämä olikin.

Luento alkoi, emmekä puhuneet toisillemme enempää.

Hän kuitenkin sanoi minulle tunnin lopussa hyvästit, joka antoi minulle paremman tuulen.

Kukaan ei ollut koskaan ennen hyvästellyt minua.